Presidenteistämme Urho Kekkonen on ollut samalla vihatuin ja rakastetuin, halveksituin ja ylistetyin. Valtamedia käsitteli häntä pääosin kunnioittavasti, joskin kritiikkiäkin uskallettiin esittää asiallisesti perustellen.
Kirjan kuusi tekijää seuraavat presidenttiä kukin omalta suunnaltaan. Kekkos-myytti saa uusia näkökulmia, kun häntä asetellaan Kalevalan, kansanmiesroolin, hallitsijan, sensaatiolehden ”uhrin” tai vaikkapa takinkääntäjän moneen kaapuun ja asemaan.
Kirjoittajat nimeävät itsensä rohkeasti Kekkoslovakian naisiksi, vaikka presidentin luovuttua vallasta heistä osa oli vielä aloittanut tuskin koulunkäyntiään. Johanna Sumialan ja Lotta Lounasmeren laatima luku kuvailee suomalaistunnelmia presidentin hautajaisten aikoina.
Joukkosurun jälkeen Niina Hämäläinen palaa sankaruuden ja myyttisen johtajuuden alkulähteille.Kati Katajisto luo kalevalaisen kilpalaulantakuvaelman, kun Kekkonen pyrkii laulamaan Johannes Virolaisen suohon, siinä täysin onnistumatta – ja Mauno Koivistonkin, lainkaan onnistumatta. Nyt Kekkonen projisoidaan kansanperinteen liki taianomaisiin ominaisuuksiin: voiman, laulun ja tiedon taitajana, mutta kohta ovatkin edessä jo vanhuus, kateus ja vallanhaluisuus.
Samat vastakohtaisuuden asetelmat käyvät ilmi myös Laura Saarenmaan tarkastelemien miestenlehtien sivuilla. Siellä tapaamme tasavallan ykkösnyrkin, super- ja alfauroksen vastakohtanaan aikaa myöten kalkkeutuva itsevaltias ja tohvelisankari, kun taustalle heijastetaan alistuva hahmo: kuin aviomies suhteessa Neuvostoliittoon.
Eivätpä naiset ole paljoa presidentti Urho Kekkosta dokumentoidusti käsitelleet. Kolme rakkauskuvaelmaa on kuitenkin meillä ollut mahdollisuus lukea tämän vuosituhannen puolella ylitse muiden. Suurlähettilään rouva ja Kekkosen rakastajatar Anita Hallama julkaisi vuonna 2001 kirjan Sydämen kieltä sydämelle (Otava), joka oli aikanaan sensaatio. Sen löi kuitenkin toimittaja Maarit Tyrkkö kirjoillaan Tyttö ja nauhuri (WSOY 2014) sekä Presidentti ja toimittaja (WSOY 2016), joissa hän kuvasi työtä ja rakkautta presidentin kanssa.
Pilalle palvottu mahtihahmo
Kekkosvastaisuutta kirja käsittelee lähinnä VIP-lehden julkaisemaa materiaalia kerraten. Muut lehdet jäävät tässä yhteydessä varjoon, ja hyvä niin, koska VIP:n rooli ei ole ollut kaikkien tiedossa. Tamperelainen Lehtimiehet Oy perusti VIP-lehden vuonna 1968 eräänlaiseksi amerikkalaisen Playboyn karvalakkiversioksi.
VIP halusi olla rohkea, visuaalisesti korkeatasoinen, uhkarohkeakin. VIP hankki avustajakaartiinsa 1960-luvun lopun edistyksellisiä, joiden avulla Lehtimiehet pyrki todistamaan amerikkalaisen esikuvan tapaan, että myös miestenlehti voi olla jutuillaan eliitin lehti. Sitä kannatti lukea, jos mieli tietää valtakunnan asioista enemmän kuin vaikkapa Suomen Kuvalehden lukija. VIP eli kuusi vuotta.
Se, missä oppositiohenkiset lehdet pilkkasivat presidenttiä, Kekkosen palvonta sai paikoin hirtehisiä piirteitä. Yksi mittatilanne oli ns. juhannuspommi. Johannes Virolainen oli antanut Suomen Kuvalehdelle haastattelun, jossa hän oli suorin sanoin kertonut, miksi kokoomus ei ollut hallituskelpoinen. Kati Katajiston sanoin:
”Neuvostoliiton painostus oli vaikuttanut Suomen hallituksen kokoonpanoon ja Kekkonen oli antanut tämän tapahtua. Kekkonen raivostui Virolaisen haastattelusta. Hän antoi 20. kesäkuusta 1979 julkisuuteen lausunnon, jossa väitti, ettei Virolaisen käsityksillä ollut mitään todellisuuspohjaa… Virolainen vahingoitti puheillaan Suomen mainetta… Lausunnollaan Kekkonen vain nosti asian entistä suurempaan julkisuuteen.”
Muistan itse kuulleeni tuosta UKK:n ja Yleisradion uutistoimittajien tapaamisesta hiukan enemmän. Kekkonen oli primitiivireaktiossaan niin malttinsa menettänyt, että vaati tv-uutiset paikalle vastoin oman väkensä neuvoja. Presidentin kanslian edustajat vaativat, että ”ottakaa presidentin lausunto nauhalle, mutta kuten huomaatte, hän on poissa tolaltaan ja peruutamme pian luvan sen lähettämisen”.
Tapahtui kuitenkin se, mikä oli arvattavissa. STT oli saanut oman versionsa käyttöön, joten radiouutiset ehtivät ensin. Ylen oli ajettava tunneryöppy julkisuuteen.
Sylvi Kekkonen vaeltaa yhä kansalaismuistimme varjoissa
Kirjan päättää tuhti, mustavalkoinen Ainur Elmgrenin sarjakuva, jonka henkilögalleria koostuu muutamasta omavaltaisesti valitusta Kekkosen lähihenkilöstä: UKK itse, hänen tuleva vaimonsa Sylvi Uino, tulenkantaja kirjailija Erkki Vala, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki, lisäksi sekalainen joukko politiikan voimamiehiä: IKL:n johtohahmo Vihtori Kosola, pääministeri Toivo Kivimäki ja jopa Turkin tasavallan perustaja, ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk.
Henkilö joka olisi ansainnut juuri tämän tutkijaryhmän, naiskuusikon huomion, on Sylvi Kekkonen (12.3.1900-2.12.1974), presidentti Urho Kekkosen puoliso, joka sai kokea avioliittonsa aikana käsittämättömiä nöyryytyksiä. Vuosikymmenten mittaan on käynyt kiistatta selväksi, että presidentillä oli lukuisia ns. irtosuhteita, joita sensaatiolehdistö paljasti aika ajoin. Sylvi Kekkonen kirjoitti muutaman kaunokirjallisen teoksen, mutta eleli julkisuudelta suojassa kasvattaen kaksoispojat, eikä ollut enää työelämässä.
Törkeimmillään asetelma oli, kun Kekkoset suorittivat valtiovierailun vuonna 1963 Jugoslaviaan, mukana olivat myös Hallamat (Anita oli Sylvi Kekkosen ”seuralainen”). Suhde Kekkosen ja Anita Hallaman välillä alkoi tuolloin. Aiemmin julkista kohua oli herättänyt monen paikan nainen Tabe Slioor sekä uutistoimisto AP:n kirjeenvaihtaja Anna-Marie Snellman, jonka kanssa tehdyn yhteismatka julkistettiin Helsingin Sanomissa.
Vanhempi polvi muistaa hra ja rva Kekkosen eräänlaisena epäsuhtaisena parina, jossa toinen edustaa hiljaista nöyryyttä ja viisautta, toinen korskeata valtaa liki kaikin keinoin tavoittelevaa, itsestään korvaamattomaksi havittelevaa pyrkyriä.
Annan ilmaisen idean, dokumenttivälähdys: eletään itsenäisyyspäivän presidentin juhlavastaanottoa presidentin linnassa. Vieraiden ensimmäinen kättely on ohi Valtiosalissa, jonka jälkeen presidenttipari siirtyy seuraavaan kättelyyn. Presidentti ryntää miehekkäällä vauhdilla Valtiosalin toiseen päähän, Sylvi jää kauas taakse.
Tottakai, UKK antaa itsestään ryhdikkään ja tehokkaan kuvan. Mutta olisiko sittenkin vaikutelma muuttunut hienommaksi, kun hän olisi kulkenut kärsivällisesti Sylvin rinnalla. Odottakoon Suomi, kyllä vieraat sen kestävät – kenties panevat merkille, että hitaudessa on aitoa hartautta.
Lotta Lounasmeri & tutkijaryhmä: Vallan ihmeellinen Kekkonen. Katseita erääseen presidenttiin. Into 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
