Kahden viikon sisällä Suomessa on uusi eduskunta ja vaalien voittaja käynnistää tunnustelut hallituspohjaksi. Seuraavalla hallitustunnustelijalla on edessään pitkät päivät hänen yrittäessään löytää kompromisseja ja yhteistä linjaa talous- ja työllisyyspolitiikalle, ilmastonmuutoksen hillintään ja sote-kysymyksiin.
Suomen hyvinvoinnin edistämiseksi on tehtävä työtä kotimaanteemojen äärellä, mutta samalla tämä on tarkoittanut vaalikeskusteluissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan jäämistä muiden aiheiden jalkoihin. Tämä on huolestuttavaa aikana, jolloin kansainvälisillä näyttämöillä kuohuu ja Suomen menestys on yhä enemmän sidottuna myös rajojemme ulkopuolella tapahtuviin kehityksiin. Yhä useammat vaikuttavat ihmettelevän ulko- ja turvallisuuspolitiikan teemojen puuttumista vaalikeskusteluista, viimeisimpänä tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Kummastelu on kohdallaan, sillä Juha Sipilän hallitus oli poikkeuksellisen aktiivinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimija, jonka lisäksi keskustelunaiheita riittäisi vaikka millä mitoin.
Euroopassa ja Suomen lähialueilla turvallisuutta ravistelee Venäjä, jonka presidentin Vladimir Putinin aika maan johdossa etenee kohti loppupuolta. Ukrainan sota jatkuu jo viidettä vuotta ja on luonut kauaskantoisen varjon maanosan turvallisuuden ylle.
Euroopan unioni on sisäisesti vaikeiden jakolinjojen keskellä, mikä pahimmillaan uhkaa jäsenmaiden ja sitä kautta unionin kykyä tehdä päätöksiä ja vastuullista politiikkaa. Samaan aikaan kun Iso-Britannia tekee hidasta lähtöään unionista, Saksa ja Ranska suunnittelevat EU:n rakenteita uusiksi. Lienee kohdallaan muistuttaa, että eduskuntavaaleissa valittava pääministeri on Suomen edustaja Eurooppa-neuvostossa, jossa päätetään EU:n tärkeimmät poliittiset linjat. EU-aiheet kuuluvat tässä mielessä yhtä vahvasti eduskuntavaaleihin kuin europarlamenttivaaleihin.
Suurvaltapolitiikassa puolestaan eletään vaikeasti ennakoitavia aikoja, kun Donald Trumpin Yhdysvallat arvioi etujaan uudelleen ja Xi Jinpingin Kiina hivuttautuu selkeämmin osaksi globaalia kilpailua. Suomelle ei ole yhdentekevää, minkälaista turvallisuus- ja kauppapolitiikkaa Yhdysvallat harjoittaa suhteessa Eurooppaan, taikka minkälaista vaikutusvaltaa Kiina itselleen luo.
Viime vuosina myös Suomen turvallisuuspoliittinen asema on kokenut suuria muutoksia. Panostukset kansalliseen lainsäädäntöön, maanpuolustukseen ja valmiuteen, hybridiuhkien torjuntaan ja kansainväliseen puolustusyhteistyöhön ovat ajanmukaistaneet sekä Suomen puolustuspolitiikkaa, että vahvistaneet Suomen turvallisuusasemaa. Kytkeydymme yhä selkeämmin osaksi euroatlanttisen yhteisön puolustukseen, vaikka emme ole Naton jäseniä. Kuluneen hallituskauden isoista linjauksista ja niiden vaikutuksista Suomen tulevaisuuden turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin olisi kyettävä käymään analyyttistä debattia.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluvat niiden vähäisestä julkisuudesta huolimatta politiikan kärkiteemojen joukkoon ja tämä olisi pystyttävä perustelemaan myös äänestäjille. Kun Suomen turvallisuus ja kansainvälinen järjestys ovat murroksessa, poliittisten päättäjien ja sellaiseksi pyrkivien vastuu turvallisuuspolitiikan tekijöinä on entistä suurempi – siksi näille teemoille on tehtävä tilaa myös keskusteluissa. Kyse on myös siitä, minkälaista politiikan kulttuuria haluamme edistää. Eduskuntaan tarvitaan kansainvälisen tason osaajia ja tämä onnistuu vain antamalla ulko- ja turvallisuuspolitiikalle arvoa vaaleissa.
