Keskiaika yhdistetään erityisesti raakoihin kidutuksiin ja kuolemanrangaistuksiin. LEHTIKUVA/RONI LEHTI

Pimeää, väkivaltaa, kidutusta, kuolemaa… Myyttejä keskiajasta

Keskiajan ilmapiiriä pidetään yleisesti sadistisena ja julmuutta ihannoivana.

Kansallisarkistossa keskiaikaisten aineistojen ja vanhojen karttojen kokoelmanhoitajana työskentelevä FT Jaakko Tahkokallio on kirjoittanut teoksen, jossa hän oikoo yleisiä väärinkäsityksiä keskiajasta. Tahkokallio pyrkii antamaan todenperäisemmän kuvan aikakaudesta, jota yleisesti pidetään hyvin synkkänä.

Yleisesti keskiajan ilmapiiriä pidetään sadistisena ja julmuutta ihannoivana ja aikakausi yhdistetään erityisesti raakoihin kidutuksiin ja kuolemanrangaistuksiin. Kidutuskuolemantuomiot olivat suurta kansanhuvia, joissa suolistamiset, nylkemiset ja teilipyörällä murskaamiset olivat arkipäiväistä viihdettä.

Kiistatonta onkin, että väkivaltainen kuolema oli keskiajan Euroopassa tavallisempaa kuin nykyaikana. Tahkokallio toteaa, että kidutus ei silti ollut kiinteä osa kulttuuria. Aikakauden vallitseva ideologia, kristinusko, tuomitsi tarpeettoman julmuuden.

Tahkokallio kritisoi monissa Euroopan kaupungeissa olevia ”keskiaikaisia” kidutusmuseoita. Hyvä esimerkki on rock -yhtye Iron Maidenin tunnetuksi tekemä rautaneitsyt. Kyseessä on arkku, jonka sisäpinnassa oli rautaisia piikkejä. Laitteesta ei tosin ole mitään mainintoja keskiaikaisissa eikä edes 1600-luvun lähteissä. Todennäköisesti rautaneitsyt rakennettiin 1700-luvulla ja se esiteltiin keskiaikaisena kidutusvälineenä.

Monissa museoissa on vastaavanlaisia viritelmiä ja useimmiten ne ovat paljastuneet uudella ajalla tehdyiksi esineiksi. Aidot esineet, jos niitä ylipääpään on kokoelmissa, ovat huomattavasti tavanomaisempia, kuten peukaloruuveja tai kahleita.

Keskiajalla yleisesti hyväksyttyjä kiduttamisia esiintyi monesti harhaopista ja seksuaalisten normien rikkomisessa. Yleisin kidutuskuolemantuomio oli elävältä polttaminen, joka oli varattu pahimmille harhaoppisille ja ajoittain myös siveettömyydestä syytetyille.

Tahkokallio tuo esiin säilyneitä tilastoja, joiden mukaan Euroopassa kolme neljäsosaa kuolemaan tuomituista hirtettiin ja jäljelle jääneistä suurin osa mestattiin. Siten varsinaisten kidutuskuolemantuomioiden osuus jäi vain muutamaan prosenttiin.

Poikkeusluonteensa takia rajuimmat kuolemanrangaistukset nousivat esiin aikakauden kirjallisissa lähteissä, samalla tavoin kuin sadistiset murhat saavat suhteettoman paljon julkisuutta nykyajan mediassa. Lisäksi täytyy muistaa, etteivät kidutuskuolemantuomiot kadonneet keskiajan päättyessä. Esimerkiksi noitien polttaminen yleistyi 1500-luvulla, mutta myöhemmin tuomiot hahmotettiin kuuluvaksi keskiajalle.

Tiede

Keskiaika on usein määritelty tieteen ja uskonnon osalta romahduksena antiikin ja uuden ajan välissä. Etenkin katolisen kirkon väitetään rajoittaneen lääketieteen kehitystä kieltämällä ruumiinavaukset. Tahkokallio kuitenkin toteaa, että lääketieteelliset ruumiinavaukset olivat vuoden 1300 vaiheilla käytössä Italiassa ja ne jatkuivat häiriöittä läpi myöhäiskeskiajan.

Tietenkin ruumiinavaukset hermostuttivat tavallista kansaa ja vain harvat halusivat omaistensa ruumiin joutuvan leikeltäviksi. Siksi monet lääkärit, kuten modernin anatomian isänä tunnettu Andreas Vesalius, ryösti yön pimeydessä ruumiinosia teloitetuilta rikollisisilta, joiden ruumiit oli jätetty mätänemään. Ihmisten ennakkoluulot häiritsivät anatomian tutkimusta enemmän kuin kirkkoinstituution toimet.

Sodankäynti

Keskiajan yksi tunnetuimpia mielleyhtymiä ovat ritarit. Erityisesti 1800-luvulla ritarit nähtiin jaloina ja henkevinä heikkojen puolustajina. Viimeisen sadan vuoden aikana käsitys ritareista on muuttunut jyrkästi ja nykyinen populaarikulttuuri on romuttanut perusteellisesti ritareihin liittyneen hohdon. Nykyviihteessä ritarit esitetään lähinnä julmina ja väkivaltaisina miehinä.

Tahkokallio toteaa, että noin vuoden 1000 paikkeilla ratsain taistelevat raskasaseiset miehet eriytyivät omaksi eliittiluokakseen. Monissa kielissä luokan edustajia alettiin kutsua ratsumiestä tarkoittavilla sanoilla ja ruotsin riddare -sanasta suomenkielen ritarikin on peräisin.

Vastoin nykyluuloja, ritarin haarniska ei ollut erityisen kömpelö. Nykyaikana tehdyissä kokeissa on todistettu, että ritarin haarniska painoi noin 30 kiloa, saman verran kuin modernin jalkaväkitaistelijan varusteet. On todisteita myöhäiskeskiajan ritarista, joka kykeni täyshaarniska päällään jopa heittämään kärrynpyörän.

Elokuvissa ritarit hakkaavat toisiaan miekoilla ja lyöntejä torjutaan kilvellä tai omalla miekalla. Todellisuudessa ritarit harjoittelivat useiden eri aseiden käyttöä. Toista ritaria vastaan hyökätessä päähuomio kohdistui haarniskan heikkoihin kohtiin, kuten levyjen liitoskohtiin tai kasvovisiiriin. Siten miekkojen kehityskin kulki paremmin pistämiseen soveltuvaksi. Samoin tikarilla oli tärkeä osa haarniskassa taistelemisessa.

Keskiajan sodankäyntiin liittyy ajatus, jossa ritarit väheksyivät jalkaväkeä. Ratsuväen rynnäkkö jalkaväkeä vastaan oli kieltämättä pelottava ja tehokas ase, mutta sillä oli rajoituksensa. Ensinnäkin hevoset eivät helposti suostuneet ryntäämään päin keihäsrivistöä.

Monesti taistelut ratkesivat eri aselajien yhteistyönä, esimerkiksi jousiampujat olivat tärkeässä asemassa. Edelleen ritaritkin jalkautuivat tarvittaessa taisteluun, koska haarniskat kestivät nuolisadetta hyvin.

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta. 299 sivua. Gaudeamus Oy.

JARKKO KEMPPI

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt