Kirjailijatoimittaja Matti Salminen kaataa ”valkoisen” Suomen niskaan puna-aatteen luokkakantaisen lokasangon. Kaikki, mitä pian sata vuotta täyttävä Suomi on saanut aikaan, tapahtui äärivasemmistolaisten selkänahasta repien. Hänen syytekirjansa on vuosikymmenten ennätys katkeruudessa, vihassa ja kaiken tapahtuneen kuvitellussa tarkoituksenmukaisuudessa.
Salmisen kirjassa kaikki punainen on ihailtavaa, palvottavaa ja synnitöntä. Kirjan lukeminen pelästyttää. Mihin tämän vihatekstin tavoite on tähdätty? Uudelleen kirjoitetun historian käyttötarkoitus lienee sama, kuin pikkulapsille tarkoitetun marxilaisen Pirkkalan opetuskokeilun 1970-lukulainen yritys: muovata ajatuksemme Vladimir Leninin viitoittamalle tielle.
Jo kirjan otsikko Toisinajattelijoiden Suomi on harhaanjohtava. Tällä kertaa ei ole suinkaan kyse Urho Kekkosen valtakauden kriittisesti suomettumiseen ja Neuvostoliittoon suhtautuneista tai Neuvostoliiton sorretuista toisinajattelijoista. Salminen on kääntänyt termin päälaelleen. Hänen toisinajattelijoitaan ovat äärivasemmistolaiset anarkistit, sotien aikaiset sabotoijat ja kommunismia Suomeen puuhanneet.
Kuin lukisi liian nopeasti 1970-luvun kommunistilehdet
Joskus se oli vain yleiskäsitykseen pääsemiseksi tehtävä. Pinosin kuukauden Tiedonantajat ja keskeiset kommunistiuskovien lehdet eteeni ja ryhdyin lukemaan. Myönnetään: se oli itseaiheutettu yliannostus suomalaista katkeruuden ja sokeuden valhemaailmaa, ällistyttävää uskonrummutusta Neuvostojärjestelmän ylivoimaisuuden ja menestyksen puolesta. Sen kaiken Matti Salminen kertaa kirjassaan suurena tuhoutuneena utopiana.
Pettynyt ihminen on liian usein oman katkeruutensa vanki. Kun päämäärä ei toteutunutkaan, syy lankeaa vastapuolen niskaan. Salminen heiluttaa leimakirvestä. Hän kirjoittaa halveksivasti kesämökkiensä murtohälytyksiä parantelevien suomalaisduunariporvarien mielenrauhasta. Tuossa, kuten monessa muussakin pilkkalausahduksessa, Salminen kompastuu kuitenkin omaan nokkeluuteensa.
Miksi vasemmistolaiset kiihotusjulistajat ja taiteen nimissä koheltaneet edistyksen johtotähdet saivat valtavan julkisuuden, vaan eivät olleet uskottavia omiensa joukoissa? Suomi vaurastui. Vasempien toitotus ei mennyt perille. Monet historian kertaajat ovat todistaneet: paljon puhuttua solidaarisuutta ei ollut olemassa. Salmisen porvariduunarilla oli pian todellakin kesämökki, auto, monella oma asunto. Tämäkin pannaan porvarillisen Suomen salajuoneksi.
Tosikommunistien olisi pitänyt ymmärtää, että siinä vaiheessa, kun porvaritkin alkavat hyräillä Kaj Chydeniuksen ja Kristiina Halkolan tuotoksia, oli syytä huoleen. Tai kun radikaali työläiselokuva saa kaksituhatta katsojaa, eivätkä muutkaan ”realistiset” sorron kuvaukset herätä. Opiskelijaliikkeellä saati taiteilijoilla ei ollut minkäänlaista yhteyttä työläistodellisuuteen.
Jos Salmisen luettelemat toisinajattelijat olisivat saaneet Suomessa vallan, Kalevi Sorsan ja Taisto Sinisalon maa eläisi yhä Pohjois-Korean ja muutaman Afrikan maan kanssa symbioosissa.
Yksi kauhea, mittava asia kirjassa on totta
Vuosien 1917 ja 1918 sekä niitä seuranneiden vuosikymmenten suomalainen mennyt maailma oli mittasuhteiltaan raaka ja karmea. Niin punainen kuin valkoinenkaan osapuoli eivät voi julistautua syyttömiksi. Punakapina räjäytti tilanteen, punaisten julmuus kääntyi valkoisten suorittamaksi moninkertaiseksi julmuudeksi.
Voidaan pohtia, kuin kauas tulevaisuuteen olemme anteeksipyyntöjä velkaa, onko syytä katua sukupolvien takaisia julmuuksia. Voittajien oikeus on silmiinpistävän tunteetonta ja liialti omien silmittömien rikosten peittelyä. Yhä 2. maailmansodan ydinpommeja perustellaan jopa humaaneina, sotilaskuolemia säästäneinä tekoina. Siviileistä viis.
Kuinka vaikeata – mahdotonta – Turkin on ollut myöntää rikostaan ihmiskuntaa kohtaan. Ja oliko Neuvostoliitto-Venäjän teot tunnustava suhtautuminen joukkomurhiinsa Puolassa uskottava? Miten Suomi tulee juhlimaan, kun itsenäisyytemme alku kului hävinneiden käsittelyssä vailla oikeutta?
Sisällissodastammekin on kulunut pian vuosisata, jatkosodasta yli 70 vuotta. Se, että tässä kirjassa pyritään repimään suomalaisten vanhat haavat auki, ei taida hyödyttää nyt esille tuodussa muodossa ketään. Entisaikojen rikosten hyödyntäminen tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa ei luonnistu. Ei vaikka esittäjänä – kuten nyt – on omasta mielestään kenties hyvinkin rauhaa rakastava, harras älymystön edustaja.
Porvarien kauhu vasempien mieluisana käyttövoimana
Toisinajattelijoiden Suomi on suomalaisen radikaalin vasemmistoälymystön ”Kuka kukin on”. Haluavatko kaikki kirjassa mainitut – elossa olevat – välttämättä kuulua tähän otokseen? Kyllä.
Kyse on politiikan, sivistyksen ja luovien ihmisten kavalkadista, joiden sanomat ja teot on sulautettu tarkoitukselliseen yhteyteen. Heitä valkoinen valta on sortanut, halveksinut ja pelännyt. Sotien jälkeisten aikojen ”toisinajattelijat” voisivat olla myös kiitollisia. Hannu Salama, Paavo Haavikko, Jörn Donner, Jouko Turkka, Erno Paasilinna, Paavo Rintala, Hella Wuolijoki ja Eino S. Repo sekä monet muut porvarien unenhäiritsijät tämä kapitalistinen Suomi elätti.
He ovat oikeastaan onnekkaita menestymisen esimerkkejä. Miten olla kapitalismin vihaaja ja silti onnistua elämään sujuvasti sen kustannuksella! Oli taito suoriutua tärkeimmässä: sensaation synnyttämisessä ja sen kautta saavutettavasta arvonnoususta kuin pörssimarkkinoilla.
Esimerkkinä olkoon Salaman Juhannustanssit: harkittu ja tekijänsä tunnustama jumalanpilkka. Oliko siinä silloin tai tänä päivänä tehtynä sankaruutta vai raukkamaisuutta? Tämän kirjoittaja ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.
Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi. Into 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
