Nyt kun odotamme huhtikuun vaaleja, tunnelma on kuin otsallamme olisi rullarevolveri. Keskustan puheenjohtajalla näyttää olevan avain pandoran lippaaseen, josta kuuluu etäisen tuttua muminaa: Paavo Väyrynen, Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen siellä odottavat laitumille pääsyä. Marttilan teosta lukiessa tulee olla valppaana, jottei syöksy epätoivon kierteeseen. Henkisten voimavarojen kasvattamiseen siitä ei ole.
Turvanaan jälkiviisaus lukija voi kuitenkin löytää lohtua. Tuumailkaa tarkoin, mitä eräät uhkarohkeat itseajattelijat uskalsivat sanoa aikoinaan varoittavasti maamme vaarasta liueta suomettuneisuudesta konsensukseen. Marttila ei toisinajattelijoille paljoa anna tilaa, ehkä onneksi siksi, että alkaisimme liiaksi kuunnella häiriköijiä.
Marttila viimeistelee poliittisen historian väitöskirjaansa kokoomuksen ja SDP:n talouspoliittisesta lähentymisestä. Nyt ilmestynyt teos on väitöskirjan selvä verryttelyversio. Tuo yhdentymisen historia on aika kivinen polku. Vielä 1950-luvulla SDP eli ns. asevelisosialismin aikaa, mutta markkinoi ”demokraattista sosialismia” ruusunhohtoisena tuotteena, jota ei ollut vielä missään eikä ollut tuleva.
Kokoomus puolestaan näykki Kekkosta, keskustaa ja kommunisteja. 1972 kokoomus kehitti ”sosiaalisen valintatalouden”, sen konservatismi korosti perheen ja kansakunnan tärkeyttä: yksilö nousi niiden yläpuolelle. Me tuolloin kakaremmat ilakoimme ”dynaamisesta säilykepurkkiteollisuudesta”. Kyllä niitä sanoja keksittiin ennenkin.
Oikea kirja, väärä nimi ja kansi
Jouko Marttilan kirjan kantta ja sen nimeä kun katselet, älä erehdy. Se ei ole pilapiirros- ja poliittisten historiavitsien kokoelma. Se on tiivistä historian kerrontaa, joka perustuu läpikäytyihin puheisiin, lehtileikkeisiin ja tapaamispöytäkirjoihin. Marttilan suomalaisen talouden historiikki 1970-luvulta on aivan jotakin muuta.
Tähän päivään kerrattuna kyvyttömyys päätyä oikeisiin tai vähemmän vahingollisiin ratkaisuihin on ollut huolestuttavaa. Vain pelottavat valtiomiehet ovat saaneet ”runnattua” asioita eteenpäin. Suomessa ei ole tuloksiltaan yhtä hyvää keskustelukulttuuria kuin Ruotsissa.
Sitten tuli epämääräisyyden ajanjakso. Koiviston aikana esimerkiksi pankkien vakaavaraisuuslakeja puuhasteltiin koko 1980-luku. Ja kun rahamarkkinat vapautettiin 1986, alkoi sekasorron aika.
Marttila ei paljoakaan jää suremaan niitä yrittäjiä ja heidän omaisiaan, jotka jauhautuivat tämän täysin kotitekoisen pankki- ja sisäisen luottamuskriisin jalkoihin. Palattiin kuin 1930-luvulle, jolloin varallisuus keskittyi yhä enemmän yhä harvempien käsiin. SAK ei suostunut työelämässä minkäänlaisiin joustoihin.
Populismia myös
Yksi Jouko Marttilan kirjan pitkä juoni on kuvailla, miten sosialidemokraattinen puolue ja kokoomus alkavat lähentyä toisiaan. Kalevi Sorsa yritti aikoinaan luoda modernia ja iskevää valtiovallan omistukseen perustuvaa yritystoimintaan. Ne jäivät noloiksi yritelmiksi, ja niin ovela Kekkonen oli, ettei paljoa pannut korttaan Sorsan kekoon. Kokoomus oli niinä aikoina kyyninen, äänekäs sivusta katsoja.
Kun Harri Holkerin hallitus pitkän irvistelyn jälkeen nimitettiin, se järkytti kaikkia. Sulle-mulle -politiikka jatkui, yhteishengessä jaettiin hyvinvointia jatkuvaan kasvuun luottaen. Nokian kukoistus oli niin hyvästä kuin pahasta. Valtiovarainministeri Erkki Liikanen poltti siipensä ja pakeni Brysseliin. Todelliset vallankäyttäjät olivat pankit ja etujärjestöt. Kenties kauhistuttavin yksityiskohta oli se, että etelärannan vuorineuvokset toivoivat Suomeen presidentiksi Ahti Karjalaista ja tämän romahdettua Paavo Väyrystä.
Kirjansa loppuarkeilla Marttila päästää itsestään irti melkoisen populistin, mutta ei suinkaan pahassa. Hän latelee luku- ja tilastotietoja, jotka eivät anna mairittelevaan kuvaa siitä, miten me kohtelemme verotuksella keskiluokkaa ja pientuloisia. On hämmästyttävää, miten hienosti suurituloiset ovat osanneet lobata etujaan.
Eurokriisistä ja taantumasta huolimatta valtion ja kuntien työntekijöiden ansiot ovat Suomessa nousseet nopeammin kuin hyvinvointia rahoittavissa yksityisissä yrityksissä. Vuosina 2010-2013 valtion maksamat palkat nousivat yhteensä yli kymmenen prosenttia ja kunnissa 8,6 prosenttia. Yksityisellä sektorilla jäätiin alle kahdeksaan prosenttiin. Vuosina 2003-2012 valtionhallinnon johtajien erityisasiantuntijoiden ja asiantuntijoiden palkat nousivat yli 50 prosenttia.
”Varakkaimmat veronmaksajat ja yritykset pakenevat ulkomailla veroparatiiseihin. Keskiluokka jää verohelvettiin panttivangiksi”, Marttila parahtaa. ”Vielä vuoden 1970-luvulla kalenterivuoden aikana säädetyt lait ja asetukset mahtuivat yhteen nidokseen, joka sisältää noin tuhat sivua. Tällä hetkellä säädösten määrän kasvuvauhti on seitsemänkertainen. Uusi sääntely korvaa vanhaa, mutta samalla säädökset monimutkaistuvat. Yritysten investoinnit seisovat keskimäärin 4—5 vuotta odottamassa viranomaisten ympäristölupia ja valitusten käsittelyä. Se on yksi keskeinen syy, miksi Suomea ei pidetä houkuttelevana investointikohteena.”
Jouko Marttila: Kansa kärsii, poliitikko porskuttaa. Puolueet ilman aatteita. Docendo 2015.
Kirjoittaja: Markku Jokipii