Syyrian sodan laajentuminen olisi voitu ehkä estää – mutta ei ilman sotilaallista väliintuloa.
Syyrian sisällissotaa pidetään Eurooppaan suuntautuneen uusimman pakolaistulvan aiheuttajana. Tätä on vaikea kiistää, vaikka jo vuonna 2001 Välimeren yli saapui yli 20 000 laitonta siirtolaista lähinnä Italiaan ja Kreikkaan.
Myös pakolaisten menehtymiset Välimeren aaltoihin alkoivat jo parikymmentä vuotta sitten. Portopalossa Italian rannikolla hukkui jouluviikolla 1996 yli 300 pakolaista ihmiskauppiaiden siirrettyä Italiaan pyrkineet pakolaiset rahtilaivalta pieneen kalastaja-alukseen. Välimeren tragediat ovat jääneet kuitenkin medioissa ja EU-maiden hallitusten neuvottelupöydissä muiden tapahtumien katveeseen.
Syyrian sisällissota liittyy vuodenvaihteessa 2010-11 arabikeväänä tunnettuun liikehdintään. Kansalaiset protestoivat kaduilla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä korruptoituneita hallituksia vastaan. Puhuttiin sosiaalisen median voimasta.
Tunisiassa, Libyassa ja Egyptissä hallitukset kaatuivat, mutta Syyriassa valta tulisi pysymään pitkään presidentti Bashar al-Assadin käsissä. Tämä oli seurausta maan saamasta ulkopuolisesta avusta etenkin Venäjältä ja Iranista.
Maaliskuussa 2011 hallituksen joukot pidättivät ja pahoinpitelivät hallituksen vastaisia grafitteja piirtäneitä teinejä Syyriassa. Mielenosoitusten levittyä pääkaupungin ulkopuolelle, hallituksen joukot alkoivat pommittaa alkukesästä raskailla aseilla niitä kaupunkeja, joissa kansa oli kadulla. Tässä tilanteessa ulkopuolinen sotilaallinen interventio – tai jopa vain sillä uhkaaminen – oli jo myöhäistä.
Syksyllä 2011 Syyriassa olikin jo käynnissä lähes täysmittainen sisällissota. Mikäli laajempi verenvuodatus ja pakolaisuus oltaisiin voitu estää, ajankohta sotilaallisille vastatoimille olisi ollut kevät 2011. Tällöin olisi teoriassa ollut mahdollista luoda kansainvälinen niin sanottu ”halukkaiden koalitio”, joka olisi tehnyt sotilaallisen intervention – tai uhannut sellaisella – Syyriaan, pidättänyt al-Assadin ja käynnistänyt vakausprosessin.
Pelkkä uskottava Ranskan ja Britannian intervention uhka sai Josif Stalinin maaliskuussa 1940 suostumaan rauhan tekemiseen Suomen kanssa. Sotilaallisesti se ei olisi ollut mahdollista ja tehokasta ilman Naton (Yhdysvaltojen), EU:n, Venäjän ja jopa Kiinan osanottoa. Mitään tämänsuuntaista suunnitelmaa ei ollut harkinnassa edes YK:ssa.
Toinen teoreettinen tilaisuus al-Assadin hallinnon kukistamiselle syntyi loppuvuodesta 2011, kun Arabiliiga erotti Syyrian jäsenyydestään ja Jordanian kuningas vaati al-Assadia luopumaan vallasta. Mitään ei tapahtunut ja Syyria muuttui lopullisesti kansainvälisessä yhteisössä hylkiövaltioksi.
Usein unohdetaan, että Venäjällä oli käynnissä Syyrian sodan alkuvaiheissa myös presidentinvaali, kun Vladimir Putin oli hakemassa kolmatta kautta. Hänen asemansa horjui, kun Venäjällä oli käynnistymässä protestiliikehdintää Putinin hallintoa vastaan. Putin ei ollut valmis luopumaan vallasta vaan ympäri maata alkoi kansalaisjärjestöjen ja mielenosoitusten, ”opposition”, nujertaminen. Arabikevään virus ei päässyt edes Kremlin porteille. Tässä asetelmassa al-Assadin tukeminen liittyi Putinin tukemiseen. Oli siten täysin loogista, että YK:ssa ponnistelut al-Assadin eristämiseksi kaatuivat Kiinan ja Venäjän vastustukseen.
Vielä keväällä 2012 YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan yritti Arabiliigan ja YK:n erityisedustajana luoda tiekartan rauhanneuvotteluille, mutta joutui frustroituneena luopumaan yrityksistä. On vaikea uskoa, että talvella 2012, kun Venäjän vaalitaistelu ja kansalaisliikehdintä olivat Kremlin päähuolia, aika olisi ollut kypsä luopua Venäjän vanhasta liittolaisesta Syyriasta. Putin oli lokakuussa 2011 julkisesti kertonut geopoliittisesta laajennussuunnitelmastaan, ”Euraasian unionista”, johon tuskin sopi sotilaallisen tuen päättäminen al-Assadille.
Vuosina 2013-14 Syyrian sodan luonne muuttui edelleen, kun siitä tuli yhä selvemmin strateginen konflikti Venäjän ja Iranin tukeman al-Assadin hallinnon ja lännen välillä. Pakolaistilanne muuttui katastrofaaliseksi, kun yli 11 miljoonaa syyrialaista on jättänyt kotinsa, joista lähes viisi miljoonaa on siirtynyt naapurimaihin Jordaniaan, Libanoniin ja Turkkiin.
Eurooppaan suuntautuu käytännössä kansainvaellus, jota on verrattu antiikin kauden kansainvaelluksiin. Rooman valtakunta kykeni integroiman etenkin pohjoisesta saapuneet germaanit, joko sotilaiksi tai uudisasukkaiksi.
Euroopalla on vuonna 2015 vain vähän vaihtoehtoja. Samalla on alkamassa uusi ja vaativa vaihe, kun ulko- ja turvallisuuspolitiikassa – niin EU:ssa kuin sen jäsenvaltioissakin – on ymmärrettävä, että epävakaa kansainvälinen ympäristö edellyttää ”uutta turvallisuuspolitiikkaa”, jossa on paljon niitäkin aineksia, joilla varmistettiin menneisyydessä kestävä rauha. Kykeneekö EU sopeutumaan tähän muutokseen, kun vallassa on sukupolvi, joka on kasvanut edistysuskon ilmapiirissä, missä sotilaalliset konfliktit on eliminoitu integraatiolla Euroopasta, jää nähtäväksi.
Tänään tiedämme, että sotilaallisten konfliktien torjuntaan osallistuminen Euroopan ulkopuolella tulisi olla kiinteä osa Euroopan turvallisuuspolitiikkaa. Tämä tuli ilmi jo Länsi-Balkanilla 1990-luvulla. Hidastelu Bosnian sodan päättämisessä loi pakolaistulvan, kun kaksi miljoonaa kotinsa jättämään joutunutta entisen Jugoslavian kansalaista lähti alueelta, suurin osa Eurooppaan.
Kirjoittaja Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.
