Venäjä ei enää pyri lujittamaan vaikutusvaltaansa vain entisen Neuvostoliiton alueella ja Lähi-idässä, vaan tavoittelee entistä vahvempaa jalansijaa myös Afrikassa. Venäjän johdon kontrollissa toimivilla yksityisillä sotilasyhtiöillä on tavoitteen toteuttamisessa keskeinen rooli, aiheeseen perehtynyt Jamestown Foundationin tutkija Sergei Suhankin arvioi.
Kylmän sodan aikana Kreml tarkasteli Sukhankinin mukaan Afrikkaa ensisijaisesti ideologisen valtakamppailun näkökulmasta. Neuvostoliiton hajoamisen ja siihen liittyneen taloudellisen sekasorron myötä mielenkiinto Afrikkaa kohtaan hiipui lähes olemattomiin.
Pian Vladimir Putinin valtaannousun jälkeen tilanne jälleen muuttui. Nyt strategian taustalla eivät enää olleet aatteelliset tekijät, vaan taloudellinen voitontavoittelu. Suuret venäläisyhtiöt käynnistivät mittavia investointiohjelmia, ja samaan aikaan Kreml alkoi tiivistää poliittisia yhteyksiä ja sotilasyhteistyötä eräiden afrikkalaisten valtioiden suuntaan. Erityisesti tähtäimessä olivat Sukhankinin mukaan maanosan valtaisat kulta-, timantti- ja uraanivarat.
– Vuosina 2015–2018 Venäjä solmi tai uudisti joukon merkittäviä sopimuksia afrikkalaisten valtioiden kanssa. Venäläisvalmisteista aseista ja ampumatarvikkeista kiinnostuneiden Sudanin, Keski-Afrikan tasavallan, Mosambikin ja Kongon demokraattisen tasavallan osalta sopimuksiin sisältyi myös sotilasteknologista yhteistyötä, Suhankin kirjoittaa virolaisen Diplomaatia-lehden julkaisemassa artikkelissaan.
Kumppaneina diktaattorit
Venäjän ja tiettyjen Afrikan valtioiden väliset yhteistyösopimukset ja tiivistyvä poliittinen vuoropuhelu merkitsevät hänen mukaansa käytännössä kumppanuutta kansanmurhan, etnisten puhdistusten ja valtioterrorismin kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneiden vallanpitäjien kanssa.
Suhankin viittaa muun muassa Venäjän uuteen alueelliseen kumppaniin, Sudanin presidentti Omar al-Bashiriin, joka tunnetaan armottomana tyrannina ja terroristijärjestö Al-Qaedan pitkäaikaisena tukijana.
– Marraskuussa 2017 järjestetyssä tapaamisessa länsivastaisiin mielialoihin vedonnut al-Bashir kannusti Vladimir Putinia käyttämään Sudania “oven avaamiseksi Afrikkaan” ja ”Afrikan varjelemiseksi Yhdysvalloilta tarjoten Venäjän johtajalle yksinoikeuksia maahansa. Tarjous näyttää miellyttäneen Venäjän poliittista ja sotilaallista johtoa sekä oligarkkeja, Sukhankin toteaa.
Läntisiltä asemarkkinoilta ulos suljetut afrikkalaiset diktaattorit tarvitsevat Suhankinin mukaan kipeästi Venäjää kyetäkseen tukahduttamaan hallintoonsa kohdistuvan sisäisen vastarinnan. Siihen tarkoitukseen Venäjällä on tarjota sekä osaamista että aseita.
Venäjän asemaa alueella vahvistaa myös se, että sillä – toisin kuin useilla länsimailla – ei katsota olevan siirtomaavallan ja siihen liittyneen rotusorron painolastia.
– Tietyt osat afrikkalaista eliittiä pitivät Neuvostoliittoa kolonialismin vastaisten liikkeiden puolestapuhujana ja tukijana, Suhankin muistuttaa.
“Vihreiden miesten” paraatimarssi
Venäjän uuden Afrikka-strategian toteuttamisessa Kremlin valvonnassa toimivilla yksityisillä sotilasyhtiöillä on Sergei Suhankinin mukaan merkittävä rooli. Hän kertoo eräiden venäläisasiantuntijoiden jo vuonna 2012 arvioineen, että juuri Afrikka voisi tarjota mallin venäläisten palkkasotilasyhtiöiden toiminnan laajentumiselle.
Kuitenkin vasta tänä vuonna alkoi ilmetä viitteitä venäläisten palkkasotilaiden ilmestymisestä Keski-Afrikan tasavaltaan. Kyse oli tiettävästi Wagner-yhtiöstä, jonka Syyriassa kärsimät tappiot saivat osakseen laajaa kansainvälistä julkisuutta aiemmin tänä vuonna.
– Huhut saivat lopulta vahvistuksen, kun presidentti Faustin-Archange Touadéra ei vain vahvistanut “presidentin turvallisuutta varmistavien Venäjän erikoisjoukkojen läsnäoloa”, vaan myös esiintyi sotilasparaatissa seurassaan venäläisiä sotilaskouluttajia tunnuksettomissa univormuissa.
Dramaattisen käänteen venäläisten toiminta Keski-Afrikassa sai, kun kolme sitä selvittänyttä venäläisjournalistia murhattiin heinäkuussa. Tunnettu Putin-kriitikko Mihail Hodorkovski on kertonut uskovansa, että murhat olivat suunniteltu operaatio, jonka tarkoituksena oli Wagneria tutkineiden toimittajien vaientaminen.
Sukhankin pitää ilmeisenä, että venäläisten sotilasyhtiöiden rooli Afrikassa on edelleen vahvistumassa. Tapa, jolla venäläiset palkkasotilaat on organisoitu, ja tehtävät, joita heille annetaan, viittaavat hänen mukaansa pikemminkin yksityisarmeijaan kuin perinteisiin sotilasyhtiöihin käsitteen läntisessä merkityksessä. Hän uskoo Venäjän olevan valmis lähettämään palkkasotilaitaan Afrikkaan huomattavasti nykyistä enemmän ja – osana tiivistyvää sotilasyhteistyötä – käyttämään heitä myös paikallisten asevoimien kouluttajina.
Venäläisten sotilasyhtiöiden välille on Suhankinin mukaan muotoutumassa keskinäinen työnjako, jossa Wagner keskittyy sotilasoperaatioihin, Patriot-yhtiö puolestaan valtiojohtajien turvaamistehtäviin. Hän sanoo Venäjän asevoimien rakentavan johtamisjärjestelmää, jossa sotilasyhtiöt vastaisivat ”epäsymmetrisistä” toimista.
Käytännössä tämä voisi liittyä esimerkiksi tilanteisiin, joissa Kreml haluaa kyetä riittävän uskottavasti kiistämään Venäjän asevoimien osallisuuden sotatoimiin maan rajojen ulkopuolella.
