Naton vieroksunnan historiallinen pohja Suomessa luotiin yöpakkaskriisissä. K.A. Fagerholmin yöpakkashallitus tasavallan presidentin luona syksyllä 1958. LEHTIKUVA / LASSE HOLMSTRÖM

Naton demonisointi Suomessa lähti käyntiin tästä

Syksyn 1958 yöpakkasten aloittamaa aikaa eletään eräällä tavalla yhä.

Professori Seikko Eskola kirjoittaa ministeri Paavo Rantasen teoksesta Yöpakkaset 1958. Hyppy suomettumiseen (Atena) uudessa Nykypäivässä. Rantanen katsoo, että Naton demonisointi tämän päivän turvallisuuspoliittisessa keskustelussa juontaa juurensa 1950-luvun yöpakkasiin ja ”Neuvostoliiton kylmään kouraan”.

Yöpakkasiksi nimitetään tapahtumasarjaa, jossa Neuvostoliitto painosti SDP:n K. A. Fagerholmin enemmistöhallituksen eroamaan. Sillä oli heinäkuussa 1958 pidettyjen vaalien myötä 136 kansanedustajaa. Oppositioon jäivät 50 paikan SKDL ja SDP:sta eronnut Moskovan tukema TPSL eli skogilaiset.

SDP:llä ja maalaisliitolla oli yöpakkashallituksessa viisi ministeriä, kokoomuksella kolme ja RKP:lla sekä kansanpuolueella kummallakin yksi. Ulkoministerinä oli jo Urho Kekkosen hallituksessa samaa tehtävää hoitanut Johannes Virolainen. Kokoomuksesta olivat Päiviö Hetemäki valtiovarainministerinä, T. A. Wiherheimo puolustusministerinä ja Niilo Kosola toisena maatalousministerinä. Demareista huomiota herätti jyrkkänä kommunistien vastustajana tunnettu sosiaaliministeri Väinö Leskinen.

– SDP:n sisäisessä puolueriidassa sivussa pysytellyt ja Kekkoselle presidentinvaaleissa kahdella valitsijaäänellä hävinnyt Fagerholm oli pääministerinä jo kolmannen kerran. Rantanen toteaa KGB:n salaisesta henkilöprofiilista käyneen ilmi, että Kreml ei pitänyt Fagerholmista. Sille hän oli 1962 presidentinvaaleihin valmistautuva skandinaavisen suuntauksen kannattaja, Seikko Eskola kirjoittaa.

– Neuvostoliiton kanta hallitukseen, jossa oli sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen enemmistö, oli alusta saakka kielteinen. KGB:n edustaja Viktor Vladimirov totesi jo silloin Ahti Karjalaiselle: Kielteinen kanta selkeä ja johdonmukainen. Harjoitetaan passiivista vastarintaa, ja jos tulee konkreettisia kysymyksiä Neuvostoliitto on jopa aktiivisesti kielteinen.

– Tätä linjaa Kreml sitten noudattikin. Ensin maasta poistui hiljaa suurlähettiläs Lebedev, sitten kauppaneuvottelut pysähtyivät ja vähitellen meille niin tärkeä kauppa idän kanssa.

Lopulta Neuvostoliitto nosti esiin YYA-sopimuksen mukaiset konsultaatiot. Silloisen Berliinin kriisin takia se ei näyttänyt mahdottomalta. Tämä mursi Johannes Virolaisen uskon hallituksen mahdollisuuteen jatkaa. Hän ja muut maalaisliiton ministerit jättivät hallituksen, joka kaatui.

– Kekkonen oli alusta lähtien suhtautunut Fagerholmin hallitukseen kielteisesti. Hän myönsi Virolaiselle, että kaikki hallituksen ulkopoliittiset ratkaisut olivat olleet oikeita. Mutta silti sen tulisi Neuvostoliiton suhteitten vuoksi erota. Kulissien takana hän olikin toiminut hallitusta vastaan.

– Ulkoministeriön lehdistöosaston päällikkö Max Jakobson totesi nimimerkillä Suomalaisessa Suomessa – sittemmin Kanavassa – marraskuussa julkaistussa kirjoituksessaan, että tämä hallitus oli yrittänyt olla edeltäjiäänkin palveluhaluisempi Neuvostoliittoa kohtaan, mutta jatkoi: Olisi kuitenkin epärealistista kuvitella, että tämä hallitus voisi tulla Moskovan silmissä autuaaksi hyvillä teoilla. Se oli syntinen jo syntyessään. Lopuksi hän totesi: Jos Fagerholmin hallitus sortuu siihen, että maalaisliitto ulkopoliittisista syistä vetäytyy siitä pois, piirrämme itse koko maailman nähden itsenäisyydellemme entistä ahtaammat rajat. Kysymys on uudesta itsenäisyyden kokeesta. Ja niin tapahtui. Suomettuminen alkoi.

Paavo Rantasen mukaan yöpakkasissa oli kysymys Neuvostoliiton halusta pitää kiinni Suomesta ja tukea sille myötämielisiä voimia. Niitä eivät olleet SDP eikä kokoomus. Tavoitteena oli myös taata Urho Kekkosen jatko presidenttinä.

– Kävi juuri niin kuin Jakobson oli ennakoinut. Moskovalle avautui tie puuttua Suomeen sisäisiin asioihin – yleiset syyt, kuten Virolainen niitä kokoomuksen syrjäyttämisen syynä 1979 hallitusta muodostamisen jälkeen luonnehti. Ulkopoliittisen aseen käyttämisestä tuli maan tapa. Vähitellen itsesensuuri itäisen naapurin käsittelyssä tunkeutui poliittiseen kielenkäyttöön ja mediaan.

Rantanen toteaa Suomen kuitenkin selviytyneen ulkopolitiikassaan Neuvostoliiton aikana hyvin, mutta kaikilta osin se ei tapahtunut kunniakkaasti. Pituuspisteet olivat hyvät, mutta tyylipisteet heikommat.

LUE MYÖS:
”Suomi kuuluu kiinteästi Neuvostoliiton valtapiiriin” (VU 19.9.2019)
Suomettuminen alkoi ”väärästä” hallituksesta (VU 6.10.2019)

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt