Verkkouutiset

Suomettuminen alkoi ”väärästä” hallituksesta

K.A. Fagerholmin hallitus kaatui Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton salaliittoon.
MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Paavo Rantanen kertaa, miten Karl-August Fagerholmin (sd.) hallitus kaatui presidentti Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton salaliittoon.

Vasta kaksi vuotta tasavallan presidenttinä toiminut Kekkonen tunsi valtansa olevan uhattuna. Hänen nimittämänsä Fagerholmin laajapohjainen enemmistöhallitus ei ollut Neuvostoliiton mieleen.

KGB:n suurin vihollinen Suomessa oli Suomen sosialidemokraattinen puolue, jonka suosio peittosi kevyesti kotikommunistiemme uskottavuuden. ”Väärästä” hallituksesta piti päästä eroon. Jos hallitusta ei olisi kaadettu, siinä olisi Urho Kekkonenkin pian mennyt likaveden mukana.

Vaikka Neuvostoliiton yhdessä Kekkosen kanssa masinoima hallituskriisi kesti vain muutaman kuukauden, Paavo Rantanen sanoo:

”Yöpakkasten perintönä suomalaiseen politiikkaan jäi suomettuminen, jonka vaikutuksia perataan yhä… Ei riittänyt enää, että tasavallan presidentti hyväksyi hallitukset ja niiden jäsenet, vaan nyt Moskovallekin oli avattu tie puuttua Suomen sisäisiin asioihin… Tarina ei ole kaikilta osiltaan kunniakas. Mäkihyppytermein voisi sanoa, että pituuspisteet olivat hyvät, mutta tyylipisteet jäivät heikommiksi.”

Kyseessä oli K.A. Fagerholmin kolmas hallitus. Mukana oli Kekkosen kannalta epämieluisia demareita – muun muassa Väinö Leskinen. Neuvostoliitto ilmaisi vastenmielisyytensä heti. Ironista asiassa oli, että aiemmin Fagerholm oli saanut rangaistuksen muun muassa osallistumisesta Adolf Hitlerin pilkkaamiseen.

Neuvostoliitto viivytteli Suomen kannalta tärkeiden taloudellisten yhteistyöhankkeiden neuvotteluja, eikä suvainnut aktiivisuuttamme lännen suuntaan. Kyseessä oli kauppapoliittinen mykkäkoulu, jonka tarkoitus oli panna tannerilaiset sosialidemokraatit polvilleen.

UKK pani lakeijansa asialle

Paavo Rantanen oli ulkoministeriössä vasta-alkaja, mutta pääsi seuraamaan idänkaupan parissa käytävää painiottelua. Neuvostoliittoa ärsytti 1950-luvun alkupuolella tapahtunut henkinen vapautuminen. KGB valitteli neuvostovastaisista kirjoista kaupoissamme, joistakin elokuvista jne. Lännen tiedotusvälineet kertoivat Neuvostoliiton painostuksesta. Esimerkiksi kirjailija Boris Pasternakin Nobel-palkinnon ansainnut Tohtori Zivago oli paha kirja.

Pahinta oli sosialidemokraatin johtama hallitus, josta ei löytynyt ainuttakaan kommunistia. Neuvostoliitto olisi halunnut Suomesta malliesimerkin valtiosta, joka siirtyisi rauhanomaisesti sosialististen valtioiden saaristoon. Tehtaankadun KGB-virkailijat tuskastuivat suomalaisten mieltymyksiin. Täällähän luettiin tuhansia kertoja enemmän Aku Ankkaa ja Valittuja Paloja kuin Pravdaa.

Ilkeään tahalliseen välikäteen joutui suorasanainen – Kekkosen kaveri ja myöhemmin monopoli-Finnairin pääjohtaja – Gunnar Korhonen töräyttäessään:

”Itäistä alkuperää olevien autojen kilpailukyvyn tulee olennaisesti parantua ennen kuin niitä voidaan myydä Suomessa sellaisia määriä kuin viisivuotissopimuksessa edellytetään”. Lopuksi hän oli todennut, että kemian tuotteiden tuonnin riittämättömyys ei ollut ostajasta kiinni. Neuvostoliittolaisten kulutustavaroiden laatutaso oli surkea.

Kaikki pantiin Fagerholmin hallituksen syyksi. Kyllä Kekkonenkin tiesi, että hänen ja KGB:n halujen tiellä oli tämä itsepäinen kansakunta, väärä pääministeri ja väliin outo, hankala parlamentarismi.

Aika, jolloin vielä uskallettiin

Sen lisäksi että Kekkonen kaikista varoituksista huolimatta nimitti Fagerholmin hallituksen, UKK osoitti myös muunlaista rohkeutta. Suomen Kommunistisen Puolueen syntymäpäiville tulossa olleelle Otto Wille Kuusiselle ei myönnetty lupaa tulla maahan. Se, jos mikä osoitti, että Suomi halusi Neuvostoliiton tietävän, kuinka täällä suhtauduttiin pahimpaan Suomensyöjään. Kekkonen oli tapahtuneen takana, ei Fagerholm.

Paavo Rantasen päiväkirja- ja lehtileikkeet sekä puhesitaatit kertovat paljon 1950-luvun lopun Suomen hiostamisesta, jota kuitenkin kutsuttiin yöpakkaseksi. Urho Kekkonen toimi taka-alalla kuin nukketeatterin johtaja marionettien narujen riiputtajana. Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo oli hallituksen rapauttaja, jollaiseksi Johannes Virolainen painostettiin. He olivat todelliset myyrät.

Tuolloin ajat olivat kuitenkin toiset verrattuna vuosikymmenen kuluttua Kekkosen palvonnan aikaan. Vasta paljon myöhemmin Kalevi Sorsa (sd.) luonnehti: ”Kekkonen oli valtaihminen, joka oli valmis millaisiin kauppoihin ja millaisiin konsteihin tahansa säilyttääkseen vallan tien avoimena edessään.”

Kekkosen seuraaja Mauno Koivisto oli vielä marraskuun lopulla 1959 jopa rohkea Ylioppilaslehdessä hallitusta puolustaessaan. Toimintatapa muuttui, kun hän presidenttinä oli antava KGB-upseereille UKK:n tapaan mahdollisuuden vaikuttaa maan asioihin.

Myyrät palkitaan

Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo teki töitä Kekkoselle. Hallituksen horjuttaminen oli edennyt kyllin pitkälle: Johannes Virolainen (ml.) eroaisi ja V.J. Sukselainen (ml.) kokoaisi seuraavan vähemmistöhallituksen (aina ja kaikkeen valmis RKP saisi yhden ministeripaikan). Korsimo ehdotti itselleen seuraavia palkkioita: Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki, jäsenyys Suomen ja Neuvostoliiton kauppa- ja lainavaltuuskunnassa, palkkansa kaksinkertaistaminen sekä kutsua tulevaan hallitukseen, mistä hän julkisesti kuitenkin kieltäytyisi (!).

Korsimosta tuli silti ministeri, Virolainen siirtyi muutamaksi vuodeksi sivuun, ja Ahti Karjalainen tuolloin vielä UKK:lle uskollisena sai pitkät pestit ministerinä. Kekkosen pelko V.J. Sukselaista kohtaan johti tämän syrjäyttämiseen, hän kun oli vaaraksi UKK:n mahdollisena manttelinperijänä, kuten Karjalainenkin myöhemmin liian suurena Neuvostoliiton ystävänä.

Rantasen kirja sisältää ällistyttäviä takaumia. Jo yöpakkashallitusta 1958 kaadettaessa Johannes Virolainen oli ehdottanut kokonaisvaltaista ratkaisua: Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom saisivat lähteä ja UKK valittaisiin uudelleen 1962! Siis tuolta hiipii suomettuneisuuden yksi myöhemmin toteutuva hikihelmi: poikkeuslaki pelastavana nöyryyden osoituksena!

Paavo Rantanen: Yöpakkaset 1958. Hyppy suomettumiseen. Atena 2019.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
Uusimmat
MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)