Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta Pariisin Champs-Elyséen valtakadulla pidetään perinteisesti näyttävä sotilasparaati. Mukana on vahva lataus eurooppalaisuutta. Kaduilla liehuvat Ranskan trikolorien vierellä Euroopan unionin tähtiliput.
Ranskalaisessa poliittisessa ajattelussa ei tehdä suurta eroa kansallisen ja eurooppalaisen välillä. Unioni on suurvaltana itsensä näkevälle Ranska yksi luonteva väline kansallisten intressiensä edistämiseksi.
Kaikista Euroopan maista juuri Ranska on ollut johdonmukaisimmin ja äänekkäimmin vaatimassa Euroopalle itsenäisempää asemaa maailmassa. Avainsana on strateginen autonomia; kyky muista riippumattomaan toimintaan laaja-alaisesti taloudesta puolustuspolitiikkaan.
Vasta Venäjän hyökkäyssota ja Kiovassa soivat ilmahälytyssireenit 24. helmikuuta 2022 herättivät eurooppalaiset päättäjät lopullisesti kylmään todellisuuteen puolustuksen välttämättömyydestä.
Eurooppa sai sitä ennen nauttia vuosikymmeniä niin sanotusta rauhanosingosta, kun miekat taottiin auroiksi. Kylmän sodan jälkeen sotilaallisten uhkakuvien oletettiin väistyneen, mahdollisesti pysyvästi. Tämä osoittautui vanhan mantereen lähihistorian pahimmaksi strategiseksi virhearvioksi, sillä Eurooppa on ollut toistuvasti kykenemätön tuottamaan kovaa turvallisuutta edes välittömässä naapurustossaan. Tämä on nähty niin Jugoslavian hajoamissodissa, Syyriassa kuin Ukrainassa.
Euroopan strategisessa autonomiassa on sotilaallisen toimintakyvyn osalta kysymys ennen muuta transatlanttisen suhteen määrittämisestä sekä siitä, mikä on työnjako Euroopan unionin ja Naton välillä.
Ranska näkisi mielellään Yhdysvalloilla pienemmän roolin Euroopassa ja sen myötä itsellään aseman selkeänä johtovaltiona. Leimasihan presidentti Emmanuel Macron Naton aivokuolleeksi vuonna 2019, kun hän ravisteli eurooppalaisia pohtimaan presidentti Donald Trumpin Yhdysvaltojen sitoutumista Euroopan turvallisuuteen.
Haaste on, että Ranskalla – tai muilla Euroopan suuremmilla valtioilla – ei ole tarpeellista sotilaallista voimaa tuottaa turvallisuutta tavalla, johon Yhdysvallat kykenee. Lisäksi Ranskan intressit ovat usein Afrikassa, vanhoissa siirtomaissa, eivät idässä. Tämän voi todentaa jo siitä, että näkyvistä eleistä huolimatta, Ranskan sotilaallinen tuki Ukrainalle on ollut vaatimatonta. Saksa on sen sijaan ollut Euroopassa Ukrainan suurin taloudellinen tukija, mutta saanut osakseen kohtuuttomaltakin tuntuvaa kritiikkiä.
Ja silti Ranska on täysin oikeassa vaatiessaan itsenäisempää toimintakykyä Euroopalle.
Lyhyellä aikavälillä yksi totuudenhetki tulee vastaan jo kuluvan vuoden marraskuussa Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Kysymys siitä, kuinka vankasti Yhdysvallat haluaa sitoutua Euroopan turvallisuuteen, on jälleen avoin. Mikä on Euroopan kyky kantaa yksin vastuu Ukrainan tukemisesta, jos Yhdysvallat alkaa kääntyä sisäänpäin? Tähän kysymykseen olisi oltava uskottava vastaus valmiina jo ennen vaalituloksen julistamista.
Toinen haaste on, että myös Yhdysvaltojen voima maailmassa on suhteellista; vakava sotilaallinen kriisi tai konflikti Tyynenmeren alueella Kiinan kanssa pakottaisi Yhdysvallat irtautumaan Euroopasta, ainakin väliaikaisesti. Tällöinkin vastuu kovan turvallisuuden tuottamisesta jäisi eurooppalaisille.
Suomen kaltaisten pienten maiden olisi tärkeää pyrkiä varmistamaan, että Yhdysvallat pysyy sitoutuneena Euroopan turvallisuuteen. Samanaikaisesti on rakennettava kykyä toimia myös ilman oletusta Yhdysvaltojen tuesta.
Voimavarat ovat niukat, eikä päällekkäisiin rakenteisiin ole varaa. Euroopan unionissa voidaan ja pitää tehdä paljon. Avainasemassa on puolustusteollisuuden kehittäminen, mutta myös vihreä siirtymä, jolla vähennetään oleellisesti riippuvuutta poliittisesti epävakaista öljyn ja maakaasun tuottajamaista.
Kovan turvallisuuden osalta luontevin vastaus on eurooppalaisempi Nato. Se kuitenkin tietää Euroopalle oleellisesti aiempaa suurempia kustannuksia puolustuksen järjestämisestä. Tälle on vaikea nähdä vaihtoehtoa. Euroopan rauhanosingon ajat ovat ohi nähtävissä olevan tulevaisuuden ajaksi.
