Lahjakkuudella, ahkeruudella ja tähteydellä on aina rinnallaan kokonainen valikoima vääriä polkuja. Vaikka Phil Collinsin monet muusikkotoverit ja ympärillä pyörivä jengi elikin elämäänsä osin nenä valkoisen jauheen piristämänä, Collins itse selvisi ilman kemikaaleja. Vasta kun ikää oli ehtinyt kertyä jo 55 vuotta, viimeinen avioliitto tuhoutunut, siitä alkoi liki itsemurhaa muistuttava ryyppyputki.
Collinsin elämänkerta olisi kuuluisuuteen pyrkivälle oivallinen oppikirja. Toki moni menestykseen himoava olettaakin, että juuri nuo vaaratekijät ovat kuin luonnollinen osa onnea. Oman elämänsä käännekohtien ja niillä viisastelun lukeminen sensaatiolehdistä – varsinkin englantilaisista – ei aikaa myöten kuitenkaan hivele itsetuntoa, päinvastoin. Olisi opittava ennen kuin on myöhäistä.
Media nostaa ja tuhoaa. Sen, minkä sankari itse rakentaa, sitä julkinen sana saattaa aluksi tukea. Mutta auta armias, kun huonot päivät koittavat. Silloin myötätuntoa ei heru. Kaikki loka kaivellaan esille, kaikki huhupuhe julkistetaan totuutena. Niin oli käyvä Phil Collinsille. Nousu solistiksi ja säveltäjäksi oli pitkä, tänään hän on eräs kaikkein rikkaimmista viihteen tekijöistä.
Rumpaliparasta kasvaa tähtiartisti
Olkoonkin, että Collins kuvailee kasvaneensa musiikkiin ja esiintymiseen rumpusetin takana ja turvassa, hän oli lahjakkuus myös teatterityössä, esiintyjänä. Rumpujen hakkaamisesta hänellä on monta hyvin raadollista kuvausta aina alkuhösellyksistä vanhuuden ammattivaivoihin saakka: kun kuulo ja hermoradat ovat loppuun kuluneet. Yhtyeitten arvojärjestyksissä rumpali oli liian usein muiden takana, kitaristit ja laulajat jättivät aina takarivin tekijät varjoonsa. John Lennon halveksi Ringo Starria.
Kaikki rumpalit eivät tietenkään miellä asemaansa kuten Collins alkuvuosinaan. Hän parkkiintui siihen, että rummut olivat instrumentti, joka oli vain taustalla, jonka merkitystä ei juuri koskaan mielletty pääasiaksi. Niinpä Collinsin rumpalivitsit ovat karkeata, epäoikeutettua itseironiaa.
– Oletko kuullut rumpalista, joka valmistui high schoolista? En minäkään.
– Mitkä ovat bändin rumpalin viimeiset sanat? ”Hei jätkät, mulla olisi oma biisi?”
– Miksi kutsutaan tyyppiä, joka hengailee muusikoiden seurassa? Rumpaliksi.
Itse ammatin todella hankalista puolista hänellä on pelottavaakin kerrottavaa. Tehtävä on niin fyysinen, niin kuluttava, että rankan työrupeaman jälkeen sormet ovat rakoilla, jopa harjoitusstudion seinät voivat olla veressä. Collins kertoo kikkoja, joilla rumpalit peittelevät puuttuvaa ihoa keinotekoisesti ja selviävät muutaman päivän eteenpäin. Sitten suojakerros on revittävä pois, ja haavojen parantaminen tai peittely alkavat taas.
Hyvästä kaveristaan Eric Claptonin soittomurheista osuvat nekin sormiin. Kun kiertue on eletty, sormet ovat kitaran kielten kovettamat, jos leikit lomalla pari viikkoa lastesi kanssa legoilla, sormet pehmenevät, eivätkä taas kestä metallikielten kulutusta. Sormet on taas kovetettava. Oli Claptonilla muitakin ammattiin liittyviä hankaluuksia, osa niistä ns. kemiallisia.
Yksityiselämä – harva sen osaa
Mutta edellä ovat vain sormivaivoja, sitten tulevat ne henkiset paineet, ja niitähän menestyvillä rock-staroilla riittää. On keksittävä uutta, harjoiteltava, esiinnyttävä ympäri maailmaa, kyettävä keskittymään, matkustamaan ja asumaan tilapäisesti kuukausitolkulla – kunpa osaisi nukahtaa ja herätä ilman lääkkeitä. Tuo on vasta alkua. Kaiken taustalla on vielä aviopuoliso, kumppani, lapset ja heidän elämänsä. Kauanko tähti voi taiteilla työn ja yksityiselämänsä välimaastossa?
Collins on ollut useamman kerran naimisissa, ja luulisi että ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen sitä olisi vähän viisaampi. Sarkastisesti hän kuvailee ihastumisiaan ja uutta rakkautta, joka tuhoaa edellisen. Työ ajaa muiden elämänarvojen edelle, vaikka kunnioittaa täytyykin hänen suunnatonta ahkeruuttaan, josta seurauksena on monipuolinen lahjakkuus.
Hän soittaa Genesis-yhtyeessä, tutustuu maailman tason ammattitovereihinsa, osin tuleviin hyviin ystäviinsä. Collins alkaa olla luotettu yhteistyökumppani tähtien kanssa, levyjä tehdään puolin ja toisin apua antaen. Hän tuntuu olevan aina valmis. Tämä toistuu useasti, ja työkierre vain jatkuu. Tuntuu kuin kuvio olisi luonnonlakien mukainen.
Keltanokkaa simputetaan
Phil Collins ei kaikkia tähtiä kehu. Esimerkiksi George Harrisonista hänellä ei ole montaa hyvää sanaa sanottavana. Collins on saanut kutsun tulla avustamaan ensimmäistä sooloalbumia tekevää George Harrisonia, mukana Klaus Voorma, Ringo, Phil Spectorkin yms. Collins on täysin ummikko, saa yliolkaisia ohjeita ja joutuu töihin lennosta congarumpuihin. Kukaan ei tunnu kiinnostuneen hänestä, niinpä kymmenen oton jälkeen hän ei vieläkään saa neuvoja, hänen nimeään kukaan ei muista.
Niin Collinsin käy, että hakattuaan kädet verille, hän ostaa aikanaan valmiin levyn, jossa ei olekaan hänen nimeään. Harrison on poistanut osuuden pois selityksittä. Kun Collins myöhemmin tapaa Harrisonin, ei tämä muista lyhyttä kaljua rumpaliaan. Loukkaus painaa vuosikymmenet, kunnes hän saa taas tilaisuuden kysyä välikäden kautta Harrisonilta soittonsa hylkäämisestä.
Sen seurauksena Collins vastaanottaa Harrisonilta nauhan: ”Hyvä Phil. Soitatko sinä tässä. Terveisin George”. Nauhalta tuleva soitto on kauhistuttavan huono. Collins masentuu: kuinka hän saattoi soittaa ala-arvoisesti. Totuus oli kuitenkin toisenlainen. Harrison oli rakennuttanut nauhan, joka ei ollut Collinsin soittamaa. Nauha oli karmea pila: olit surkeampi kuin luulet.
Seitsemän kuukautta ennen Harrisonin kuolemaa ilmestyi tuon vanhan levyn 30-vuotisjuhlapainos. Siinä mukana oli Collinsin nimi, ja hänen nyt mukaan otettu suorituksensa oli hieno. Tuolloin Collins oli jo suuri nimi.
Jälkikäteen Collins nostaa maljan Harrisonille todeten: ”on siinä kyllä upea paskiainen”.
Phill Collins: Omaelämänkerta. Minerva 2018.
