Puna-armeijan kenraaliluutnantti Andrei Vlasov joutui saksalaisten sotavangiksi heinäkuun 12. päivänä 1942. Tapahtumasta tuli Stalinille epämieluisa kahdestakin syystä. Vlasov oli nimetty yhdeksi edellisen talven sotasankariksi, ”Moskovan pelastajaksi”. Vielä raivostuttavammaksi tapahtuman teki se, että Vlasov ryhtyi saksalaisten yhteistyökumppaniksi ja sai koottavakseen miljoonan miehen varjoarmeijan.
Edellisenä syksynä 1941 saksalaisten suurhyökkäys kohti itää oli alkanut osoittaa hyytymisen merkkejä. Sen sotajoukkoihin alkoi ilmestyä miehistövajausta, ja niinpä lisäväkeä alettiin haalia jopa miljoonien sotavankien joukoista. Andrei Vlasov ryhtyi uuden ns. Venäjän vapausarmeijan (ROA) johtajaksi.
Arvioidaan että tähän tässä haamuarmeijassa palveli vapaaehtoisina jopa miljoona miestä. ROA pysyi kuitenkin epävirallisena, koska Hitler kielsi rotupoliittisista syistä luovuttamasta aseita näille ”ali-ihmisille”.
Vlasov oli niin huomattava voimatekijä, että myös Suomessa oli värväystoimintaa, jolla pyrittiin sotavankeja koulimaan puna-armeijaa vastaan.
Käyttämätön mahdollisuus
Vlasovin armeijaa tutkinut suomalainen Carl-Fredrik Geust kertoo, että päämajan salainen tiedustelukurssi Itä-Karjalassa liitettiin ko. organisaatioon. Marsalkka Mannerheim suhtautui ajatukseen pidättyväisesti, mutta saksalaisten rintamaan liittynyttä Vlasovin organisaatiota pidettiin suurena voittona puna-armeijan vastaisessa sodankäynnissä. Tiedustelukoulun kurssilaiset ylennettiin ROA-upseereiksi.
Hitler ei kuitenkaan itse ymmärtänyt Vlasovin armeijan huikeita mahdollisuuksia. ROA oli silti vakava haittatekijä neuvostoarmeijalle ja maan korkeimmalle johdolle. Sotavangeiksi joutuneet miljoonat neuvostoliittolaiset olivat voineet vaikuttaa itärintaman sodankulkuun, jos olisivat saaneet aseistuksen.
Vasta niin myöhään kuin 16. syyskuuta 1944 SS-johtaja Heinrich Himmler neuvotteli Vlasovin kanssa, jolloin esimerkiksi Suomi oli jo katkaissut suhteet saksaan. Vlasov sai komentoonsa omia aseistettuja yksiköitä vasta talvella 1945, jolloin kaikki oli jo liian myöhäistä.
Stalinin silmissä kenraali Vlasovin kaltainen petturi oli vihollinen numero yksi. Vlasovin armeijan laajuus oli silmiinpistävä. Yksikään Napoleonin vangeiksi joutuneista venäläisistä kenraaleista ei ryhtynyt palvelemaan Napoleonin armeijaa, ei myöskään kukaan ensimmäisessä maailmansodassa vangituista 60 neuvostokenraalista suostunut sotimaan omaa isänmaataan vastaan.
Vlasovin puna-armeijan vastainen armeija oli sotahistorian kannalta ainutlaatuinen. Vlasovin tavoin vangiksi joutuneista 83 kenraalista ainakin 15 siirtyi saksalaisten puolelle (22 kuoli sotavankileireillä).
Petturiarmeijan suosion yhtenä selityksenä oli Stalinin hirmuteot omia kansalaisiaan kohtaan, epäsuosio.
Mieluisaa Suomen kannalta
Päämajan Tiedusteluosasto välitti Vlasovin ”bolshevismin vastaisesta Venäjän vapausarmeijasta” myönteistä tietoa. Kevään 1943 raportissa kerrottiin ROA:n innostaneen loikkauksiin puna-armeijasta akselivaltojen riveihin, havaintoja vastaavista tehtiin myös Suomessa. Monet sotavangit sanoivat tuntevansa Vlasovin ja osoittivat suurta kiinnostusta maanmiestensä saksalaisjoukkoihin liittymistä kohtaan.
Vlasovin armeijasta jaettiin Suomessa uutterasti tietoa. Täällä ei kuitenkaan perustettu erillisiä sotavangeista koottuja aseellisia ROA-yksikköjä, koska sodan edetessä Saksan häviö alkoi vaikuttaa yhä todennäköisemmältä. Vuoden 1943 lähestyessä loppua sotavangeista ja loikkareista ei haluttu enää näkyvästi kertoa – ainakaan ilman näiden suostumusta.
Vlasov-innostus sai vähitellen maltillisempia muotoja. Loikkareita oli puolentoista vuoden aikana tullut 1942–43 yhteensä lähes 900, joista muutamat ilmoittivat pyrkivänsä Vlasovin joukkoon. Propaganda oli heitä siihen ohjannut ja kohdistui osin saksalaisten Lapin rintamalohkoon. Osa loikkareista ohjattiinkin Saksaan.
Sodan voittaja kostaa huolellisesti
Puna-armeijasta loikanneet ja ase kädessä sitä vastaan taistelleet olivat Stalinin silmissä luonnollisesti pahimmat. Suomessakin valvontakomissio alkoi puna-Valpon avulla etsiskellä takaisin Neuvostoliittoon haluttomia sotavankeja, inkeriläisiä, virolaisia ja heimosotureita. Huomattava osa heistä pääsi pakenemaan Ruotsiin, mutta moni palautettiin Stalinin hoiviin.
Länsiliittoutuneet olivat käsittämättömän sinisilmäisiä Neuvostoliiton esittämiä palauttamisvaatimuksia kohtaan. Osa palautetuista ei ollut edes Neuvostoliiton kansalaisia, mutta Stalinille kelpasi kaikki keskitysleirityövoima – vaikkapa uraanikaivoksissa, mikä käytännössä merkitsi hidastattua kuolemantuomiota. Hyväuskoiset länsimaat joutuivat vasta jälkikäteen myöntämään virheensä: kuolemantuomiot päätettiin salaisissa ”oikeudenkäynneissä”.
Oma lukunsa olivat ns. kommunistisen sisäministeri Yrjö ”Leinon vangit”.
Suomen poliisi pidätti heidät ja toimitti voittajan haltuun.
Syytekirjelmiä tai kuulustelupöytäkirjoja ei ole vieläkään julkaistu.
Geust ei havaitse ko. vankiryhmässä minkäänlaista logiikkaa, vaan kyse on ollut mitä ilmeisimmin hyvin sattumanvaraisesti vangitusta joukosta.
Kun Leinon sallimat pidätykset ja luovutukset (useat teloitettiin) tulivat ilmi, eduskunta ei antanut Leinolle luottamustaan, vaan tämä joutui eroamaan. Parlamentarismimme toimi siis jo noin tuoreeltaan sotien jälkeen!
Saksan hävittyä kenraaliluunantti Andrei Vlasov joutui vangiksi. Hän ei tehnyt siis monen muun tavoin itsemurhaa, vaan antoi surmaamisensa vangitsijoittensa tehtäväksi. Vlasovin joutuminen sotavangiksi oli edes jonkinlainen lohdutuksen ja ilon tuoja voittajille. Geust on tutkinut mielenkiintoista, pienelle huomiolle jäänyttä ja Suomeakin sivuavaan sodan sivujuonnetta.
Carl-Fredrik Geust: Vlasovin armeija. Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa. Docendo 2017.
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII
