Työmarkkinajärjestöillä on suuri rooli ja vastuu suomalaisessa yhteiskunnassa. Palkansaaja- ja työnantajajärjestöt neuvottelevat keskistetysti työsuhteen ehdoista, jottei jokaisen yli 2 miljoonan työntekijän ja kymmenien tuhansien työntekijöiden tarvitsisi tehdä sitä. Viisasta rationalismia.
Työmarkkinakenttä on varsin moniulotteinen ja sirpaleinen kenttä. Vientiteollisuudessa työntekijät tuottavat osaamisellaan ja työpanoksellaan tuotteita eteenpäin Suomen ulkopuolelle myytäviksi. Palvelusektorilla tuotetaan palveluita, joita joku henkilö tai taho haluaa oman hyvinvointinsa tueksi hankkia.
Noilla molemmilla edellä mainituilla sektoreilla on kyse tuotoksesta ja sen lisäarvosta, jota työnantaja myy eteenpäin, omaksi taloudelliseksi hyödykseen. On oikein ja kohtuullista, että tuotteen tekijät saavat osan hyödystä eli voitosta itselleen. Ilman heidän työpanostaan ei olisi myytävää.
Varsin toisenlainen maailma on edessämme julkisella sektorilla. Siellä tuotetaan palveluita, joita lainsäätäjä on yhteiseksi hyväksi määrännyt tuotettaviksi. Tällöin ei tavoitella voittoa, vaan yhteiskunnan kannalta merkityksellisempää, suurempaa hyvää: turvallisuutta, osaamista, terveyttä, turvaverkkoja, sivistynyttä yhteiseloa, oikeudenmukaisuutta, toimivia yhteiskuntarakenteita, yhteiskuntarauhaa jne.
Sitten tullaankin tärkeään kysymykseen: Mikä on oikeudenmukainen korvaus julkisen sektorin palkansaajille heidän työpanoksestaan? Siinähän ei jaeta myynnin tuloksena jaettua tulosta.
Yksityisellä sektorilla tuloksen jakaminen on työnantaja- ja palkansaajaliiton välinen asia. Julkisen sektorin osalta pelissä ovat aina poliitikot, jotka päätöksillään määrittävät tehtävät ja tavoitteet sekä antavat (aina vajavaiset) taloudelliset resurssit palveluiden tuottamiseen. Lisäksi julkisen sektorin tehtävien ja palveluiden monikirjo asettaa palkanansaitsijajärjestöt keskinäiseen kisaan edustamiensa ammattiryhmien tehtävien tärkeydestä. Kamppailu palkkakehityksestä ei siis ole pelkästään työnantajajärjestön ja palkansaajaliiton välistä, vaan siinä on kyse aina myös palkansaajaliittojen keskinäisestä mittelöstä. Valitettavasti.
Julkisen sektorin töiden ja tehtävien keskinäinen arvottaminen palkkaeuroina on hankala juttu. Miten palkita henkiämme pelastavia lääkäreitä? Miten palkita meitä hoitavia hoitajia? Miten palkita niitä sähkömiehiä, välinehuoltajia jne., jotka mahdollistavat lääkäreiden ja hoitajien työn? Miten palkita maailman parasta tulosta kansainvälisellä PISA-testillä mitattuna tuottavat opettajat? Miten palkita väestöön suhteutettuna maailman huippua tuottavat ammatillisen koulutuksen ja lukiokoulutuksen opettajat? Miten kiittää koko oppimispolun perustan rakentavia varhaiskasvatuksen opettajia, jotka työpanoksellaan turvaavat koko yhtiskunnan toiminnan)? Miten osoittaa riittävää arvostusta noille sosiaalitoimen ammattilaisille, jotka huolehtivat lastensuojelusta, moniongelmaisista kodeista ja ihmisistä, sosiaaliturvasta jne. Miten palkita nuo vaatimattomat ja niin avuliaat kirjastonhoitajat? Miten kiittää palkalla turvallisuudestamme huolehtivat poliisit ja puolustusvoimat? Miten kiittää maailman korruptoitumattominta ja luotettavinta virkamieskuntaa (muutoin kuin puhumalla väheksyvästi virkamiestyöstä)?
Entä miten osoittaa muutakin arvostusta kuin sanallisia kiitoksia kaikille niille valtavassa jatkuvassa paineessa oleville esihenkilöille, joiden osaamisella kaikki nuo edellä mainitut tehtävät tehdään viisaasti ja tuottavasti?
Siinäpä vaikeita kysymyksiä vastattaviksi. Koko julkinen sektori ansaitsee koronoista riippumatta kiitoksen ja kunnioituksen.
Kuntasektori saa nyt säällisen sopimuksen ja jatkossa palkkaohjelman, jota JUKOna olemme yli kaksi vuotta vaatineet. Seuraavalla sopimuskierroksella sen ohi ei enää millään selityksellä kuljeta.
Koko julkinen sektori on Suomen selkäranka.
