”Olen usein joutunut tukalaan tilanteeseen luokkaretkirahojen keruun vuoksi. Rahaa on kerätty perinteisesti myyjäisillä, mutta myös pyytämällä vuosittain tai lukukausittain lapsikohtaisia 40-50 euron tilisiirtoja suoraan luokan tilille. ”
Helsingin Sanomien mielipidesivulla maanantaina nimimerkillä ”äiti” kirjoittanut kertoo olevansa kolmen koululaisen eronnut äiti. Perheessä on ollut sairastamisen ja masennuksen takia välillä tiukkaa. Rahat ovat riittäneet juuri ja juuri ruokaan ja asumiskuluihin. Kolmen lapsen luokkaretkirahoja ei kerta kaikkiaan ole ollut.
Mielipidekirjoitus liittyy keskusteluun, jonka lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila käynnisti viikonloppuna. Kurttila kertoi saaneensa palautetta perheistä, joille rahankeruu luokkaretkien ja leirikoulujen hyväksi on aiheuttanut paineita. Kurttila vaati tämänkaltaisen rahankeruun lopettamista ja muistutti, että perusopetuslain mukaan jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen.
En ole ollut aina Kurttilan kanssa samaa mieltä asioista, mutta hänen esiin nostamansa ongelma ansaitsee jatkopohdintaa. Luokkaretket ja leirikoulut antavat parhaimmillaan upeita elämyksiä, mutta niissä on myös kääntöpuolensa.
Ensinnäkin luokkaretkien ja leirikoulujen vaatimustaso on noussut. Kun omassa lapsuudesssani saatettiin tehdä retki Fazerin karkkitehtaalle, lähimaastoon tai vaikkapa luokanopettajan mökille, nyt osa luokkaretkistä tai leirikouluista suuntautuu jopa ulkomaille. Iso osa leirikouluista järjestetään toki edelleen kotimaassa, mutta kustannukset saattavat näissäkin nousta useihin satoihin euroihin oppilasta kohti. Leirikoulujen järjestämisen ympärille on syntynyt entistä enemmän yritystoimintaa, jonka kautta tarjotaan valmiita ”paketteja”. Suhteellisen hintaviin leirikouluihin osallistumisesta on koulumaailmassa tullut jotenkin itsestään selvyys.
Toiseksi ajatus siitä, että koululaiset keräisivät itse rahansa, kuulostaa kauniilta, mutta käytännössä alkuinnostuksen jälkeen rahojen keruu ajautuu yleensä vanhempien kontolle. On vanhempia, jotka ”tilittävät” maksunsa luokan yhteiselle tilille säännöllisesti. Sitten on vanhempia, joilla maksut ovat rästissä. On vanhempia, jotka osallistuvat ja huhkivat ahkerasti mukana erilaisten myyjäisten ja diskojen järjestelyissä. Sitten on vanhempia, jotka eivät ole koskaan osallistuneet näihin talkoisiin.
Kaikki haluavat leirikouluun – vai haluavatko?
Opetushallituksesta kerrotaan, että valtakunnan tasolta mitään ”pakkoa” luokkaretkien tai leirikoulujen järjestämiseen ei ole. Koulujen ulkopuolella annettavasta opetuksesta linjataan koulujen työsuunnitelmissa. Käytännön yksityiskohdista liittyen luokkaretkiin ja leirikouluihin päätetään usein vanhempainilloissa. Tämä ei ole ongelmatonta. Kaikki eivät ole useinkaan läsnä, mutta päätöksiä saatetaan tehdä silti. Entä uskaltavatko paikalla olijoista suunsa avata ne vanhemmat, joiden rahatilanne on tiukka? Tai ne, joilla olisi varaa maksaa, mutta katsovat, että lähiretket maaastoon riittäisivät mainiosti? Tai ne vanhemmat, joiden työ on niin kiireistä, että tietävät saman tien, ettei aika riitä mihinkään ylimääräiseen? Tai ne, jotka patistaisivat vain ja ainoastaan oppilaat töihin yhteisen retken hyväksi?
Lapsiasiavaltuutettu Kurttilan mukaan köyhistä perheistä tulevat lapset jäävät usein pois leirikouluista ja luokkaretkiltä. Näin ei saisi olla, muistutetaan Opetushallituksesta. Lähtökohtaisesti oppilaan pitää myös osallistua opetukseen. Retkiä ja leirikouluja voidaan tukea oppilaiden ja huoltajien yhteisesti keräämillä varoilla, mutta rahojen keruun täytyy olla vapaaehtoista. Oppilaalla on siis lähtökohtaisesti oikeus ja jopa velvollisuus osallistua leirikouluun, vaikka hänen perheensä ei olisi osallistunut kustannusten keräykseen.
”Pahimmillaan luokan vanhempien sähköpostilistalle on lähetetty muistututusviestejä maksamattomista maksuista. Välillä maksamattomien perheiden nimet on listattu kaikille vanhemmille lähetettäviin sähköpostiviesteihin”, jatkaa nimimerkki ”äiti” HS:n mielipidekirjoituksessaan. Hän kertoo myös, ettei ole halunnut lähteä puolustelemaan perheen tilannetta luokan yleisissä sähköpostikeskusteluissa.
Leirikoulutilin ylläpito oli hankala rasti
Hoidin itse aikoinani luokan yhteistä leirikoulutiliä vuoden verran. Homma ei ollut helppo ja siihen liittyi paljon puntarointia ja byrokratiaa. Huomasin pian, että ennalta sovittujen 50 euron maksujen per lukukausi ”samantahtisuus” osoittautui haastavaksi. Toiset perheet olivat maksaneet enemmän, toiset vähemmän, osa ei lainkaan. Yksi oppilas oli muuttamassa ulkomaille vanhempien työn perässä – ainakin toistaiseksi. Vastaavasti luokalle oli tulossa uusi oppilas. Nämä kaikki piti huomioida maksuliikenteessä. Kaikkien vanhempien yhteystietoja ei myöskään ollut helposti saatavilla.
”Äiti” viittasi HS:ssä maksamattomien perheiden nimien julkistamiseen yhteisessä sähköpostiviestissä. Asia välähti jossain vaiheessa myös mielessäni, mutta luovuin siitä pian. Se ei tuntunut oikealta, vaan lähestyin perheitä henkilökohtaisesti. Moni oli ilmeisesti unohtanut, mutta kaikkien perheiden tilanteesta ei ollut varmuutta. Maksuista muistuttaminen ja ”karhuaminen” tuntui silti ikävältä. Ja olihan kaikki tietysti vapaaehtoista, piti samaan hengenvetoon muistuttaa.
Opettaja myös oletti, että rahaa hallinnoimastani leirikoulukassasta voitaisiin tarvittaessa irrottaa muihinkin retkiin. Nostin keskusteluun, onko se oikein, jos kaikki perheet eivät ole olleet kartuttamassa kyseistä kassaa ja kyse on leirikouluun korvamerkityistä varoista. Wilma-viestittelyn tuloksena iso osa piti kuitenkin itsestään selvänä, että näin voidaan toimia.
Sen voin sanoa, että selkeät pelisäännöt, päätösten teon aito demokraattisuus ja tasapuolisuus hankkeisiin osallistumisessa ovat isoja haasteita, kun puhutaan luokkaretkistä ja leirikouluista. Kyse ei ole vain rahasta, vaan paljolti myös ajasta. Yleensä käy väistämättä niin, että osa vanhemmista joutuu näissä hankkeissa ”organisaattoreiksi”. Se saattaa katkeroittaa.
”Lapseni ovat kuitenkin saaneet osallistua yhteisille, kokemusrikkaille luokkaretkille, kiitos varakkaampien vanhempien”, päätti nimimerkki ”äiti” mielipidekirjoituksensa HS:ssä. Hyvä näin. Tässä on noudatettu Opetushallituksen ohjeita. Toisaalta tämänkaltaiset tilanteet aiheuttavat väistämättä kitkaa ja kiusallisia tilanteita, puolin ja toisin. Ei tunnu mukavalta siitä vanhemmasta, jolla ei ole rahaa, muttei välttämättä reilulta niistäkään, jotka maksavat toistenkin puolesta. Etenkään, kun perheiden tilanteet saattavat olla herkkiä ja niistä voi olla ymmärrettävästi vaikea puhua avoimesti.
Mikä sitten olisi ratkaisu? Huomaan yllättäen kallistuvani lapsiasiavaltuutetun Tuomas Kurttilan näkemyksille. Luokkaretket ja leirikoulut, jotka tarvitsevat toteutuakseen oppilaiden ja vanhempien rahoitusta, eivät ole mikään välttämättömyys. Retkeillään sillä rahalla, joka kunnilla ja kouluilla on käytössä. Jos rahaa ei ole, jätetään menemättä. Elämyksiä voi saada myös lähimetsästä.
