Kommunistien rinnalla sosialidemokraattien radikaali vasemmistosiipi pyrki sekä Suomen armeijan lakkauttamiseen että suojelupoliisin ”demokratisoimiseen”. Tätä Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen sekä Demokraattisten lakimiesten Tarja Halonen ajoivat innolla. Suomesta piti tulla sosialistinen, mutta onneksi parlamentarismi on useassa kriittisessä tilanteessa pitänyt pintansa ja taannut monipuoluejärjestelmän Suomessa.
Kalevi Sorsan (sd.) noustua valta-asemiin suomalainen sosialidemokratia alkoi syrjäyttämään keskustapuoluelaista Kekkos– ja NL-papistoa. Näkyvimmin tämä tapahtui ulkoasiainhallinnossa, jossa Sorsan ns. ”pikkusotilaat” miehittivät ministeriön ja tärkeät diplomaattiasemat.
Demarit ajoivat vasemmiston ja keskustan ohitse vasemmalta. Syntyi Neuvostoliiton ja ”kotiryssien” miellyttämisen aika, jossa kohta kokoomuslaisetkin yrittivät hampaat irvessä kunnostautua.
Se, että Suposta tuli sittemmin presidentti Mauno Koiviston aikana presidentin valvoma oma salapoliisi selittää, että Tarja Halosen alaisuudessa 2000-luvulla itsekritiikitön Supo tuli tehneeksi suuren tyräyksen Alpo Rusi -epäilyjen ja ajojahdin muodossa. Demareiden viha itsenäistä ajattelua kohtaan kasvoi järjen tuolle puolen.
Niinpä entinen nimismies, juristi ja diplomaatti Jukka Seppinen uskaltaakin paikoin jopa suitsuttaa Suojelupoliisin työlle ja hyödyntää monen muun tutkijan tavoin supon säilömiä raportteja.
Mauno Koiviston synti kirjoittajan silmissä oli, että Neuvostoliiton vakoilujärjestelmää miellyttääkseen presidenttimme vapautti oman turvallisuuspoliisimme velvollisuudesta seurata KGB:n poliittisen vakoilun toimia. Näin Koivisto pyrki pitämään salassa muun muassa omat luottamukselliset tapaamisensa – siinä onnistumatta. Supo keskittyi torjumaan pääasiassa vain KGB:n tieteellis-taloudellista vakoilua.
Kovia kokenut Seppinen manailee Suomi-parkaa
Jukka Seppinen joutui ulkomnisteriön demari- ja k-linjan kepulaismyllytyksessä niin tiukille, että joutui lähtemään samoihin aikoihin, jolloin myös arvostettu sosialidemokraatti Pekka J. Korvenheimo sai kyllikseen. Tannerilaiset demarit likvidoitiin.
Seppinen käyttää sellaista kieltä – esimerkiksi henkilöistä Pertti Torstila, Jaakko Blomberg, Jaakko Kalela, Halonen, Tuomioja, Johannes Pakaslahti, Paavo Väyrynen jne. – että asian omaiset voisivat hyvinkin kokea kunniaansa loukatun. Vaikeneminen lienee kuitenkin paras lääke Seppistä vastaan.
Varsinaiseen tiedotustoimintaan kirjoittaja pääsee vasta liki kirjansa puolivälissä, mutta ylipitkä alustus otsikon suhteen toimii kyllä melkoisena esilämmittelynä – jollei kuumentimena. KGB:n ja läntisten vakoiluorganisaatioiden välisiä eroja hän konkretisoi havainnoiltaan varsin kahtiajakoisesti. Siinä missä KGB pyrki soveliaitten suomalaisten kanssa yhteistyössä pönkittämään maaperää sosialistiseen ja kommunistiseen leiriin, siinä CIA ja muut olivat passiivisempia.
Neuvostoliitto kykeni vaikuttamaan Kekkoseen ja Koivistoon niin, etteivät nämä tohtineet nimittää maamme hallituksiin ”yleisistä syistä” sopimattomia ministereitä. Kaikesta neuvoteltiin Neuvostoliiton kanssa.
Läntiset tiedusteluorganisaatiot olivat maastoutuneet Suomeen toki tiiviisti, mutta joutuivat seuraamaan tapahtumia toivoen, että Suomi säilyttäisi edes muodollisen puolueettomuutensa lännen silmissä. Suomi oli Neuvostoliitolle rauhanomaisesti sosialismiin siirtymisen laboratorio, jonka kokeet onneksi epäonnistuivat.
Mielenkiintoista on seurata Seppisen vähemmän kultivoitunutta sanankäyttöä niin stalinismista kuin suomettuneisuuden eri ilmenemismuodoista. Siinä missä entinen Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Rislakki yrittää tuoreissa muistelmissaan minimoida stalinistien merkitystä Suomessa, siinä Seppinen – kuten ex-ministeri Satu Hassi (komm./vihr.) omissaan – kertaa kommunistisen vähemmistösiiven näkyvää vaikutusvaltaa suomettuneessa Suomessa.
Ns. taistolaiset edustivat poliittisen ajattelun vasenta ääripäätä siinä missä Adolf Hitleriä matkinut Pekka Siitoin samoihin aikoihin oikeaa äärilaitaa. Pesäeron taistolaisiin ottanut Anssi Sinnemäki nimitti vasenta laitailmiötä joukkomielenhäiriöksi, Siitoin asemoitui viideksi vuodeksi vankilaan.
Kertaus ei ole aina opintojen äiti
Jukka Seppinen olisi voinut luetuttaa kirjansa käsikirjoituksen tiukkasilmäisellä ulkopuolisella. Teos kertaa ja hokee samoja asioita lukijan kestokykyä koetellen. Monessakohan yhteydessä hän mainitsee opiskelleensa oikeustieteitä, toimineensa nimismiehenä ja syyttäjänä. Myös hänen epäilemättä arvokkaat tietonsa ja kokemuksensa ulkoasiainhallinnossa tulevat selvitetyiksi useaan kertaan. Savolaiset sukujuuret nekin jankutetaan äitiä myöten.
Hänen kokemansa huono kohtelu muistuttaa jonkinasteista henkistä metoo-syndroomaa. Kerrattaessa useaan otteeseen kaikki menettää hohtonsa, ja vaikka kitkeryydellä ryyditetyt kokemukset ovatkin käsittämättömiä, osa niistä jää todistusvoimaltaan yhden ihmisen väittämiksi.
Yli puolituhatta sivua käsittävä teos sisältää paljon sellaista, jonka viime vuosituhannen ”alisteiset vasallit” kieltävät. Seppinen syyttää heitä: he suorastaan yllyttivät Neuvostoliittoa kyseenalaistamaan Suomen puolueettomuuspoliittisen aseman. Ydin-lehti ja KGB, siinä olivat uratekijät monen henkilön kohdalla 1970-luvulla.
Ulkoministeriö on Seppisen mielestä vieläkin loppuun asti perkaamatta, kuten moni muukin henkilömenneisyys. Katumusta on harva harjoittanut.
Paavo Lipponen on tässä yhteydessä maininnan arvoinen henkilö. Hän viittaa nuoruuteensa Iltalehden haastattelussa 10.9.2009 ja toteaa: ”Tämä on kyllä sellainen episodi, josta en voi olla ylpeä”. Katumuksesta kuitenkin: mikähän näitä entisiä pääministereitä yhä vaivaa: sekä Lipponen että Esko Aho (kesk.) ovat tänään Venäjän palveluksessa. Saksan ex-demaripääministeri on kaasuputkimiehiä hänkin, ja ex-puolustusministerimme Carl Haglund (r.) on kiinalaisen elinkeinoelämän palveluksessa. Seurauksia soveliaista sertifikaateista?
Jukka Seppinen: Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa. Docendo 2018.
