Yritettyään vuosisatoja kuroa umpeen eroa länteen, Venäjä käyttää nyt valtaansa muokatakseen länsimaiden politiikkaa ja murentaakseen niiden sitoutumista demokraattiseen järjestykseen. Näin toteaa venäläistaustainen yhteiskuntahistorioitsija Anastasia Edel Foreign Policy -lehdessä.
Tämä kehitys näkyy Edelin mukaan erityisesti Yhdysvalloissa, joka on presidentti Donald Trumpin toisella kaudella kääntänyt selkänsä historiallisille liittolaisilleen, lähentynyt Moskovaa ja painostanut Kiovaa rauhansopimukseen kehnoilla ehdoilla.
– Putinille käänne on onnenpotku, etenkin kun ottaa huomioon missä kunnossa Venäjä oli, kun hän pääsi valtaan 25 vuotta sitten, Edel sanoo.
– Aikanaan tuntematon KGB:n upseeri Putin pitää nyt itseään geopoliittisena suurmestarina, joka ovelasti liikuttelee nappuloita maailman shakkilaudalla. Silti Venäjän johtaja ei toteuta mitään mestarisuunnitelmaa, vaan improvisoi yhtä tavoitetta varten: pysyäkseen vallassa, jatkaa Edel.
Putinin keinovalikoimaan kuuluvat lännen hajaannuksen hyödyntäminen, disinformaation levittäminen ja hämmennyksen kylväminen.
Vaikka nämä keinot ovat Edelin mukaan ajoittain tuottaneet taktisia voittoja, ne eivät ole tehneet Venäjästä luotettavaa tai korvaamatonta kansainvälistä toimijaa.
Euroopan puolustuksen vahvistaminen on suora seuraus Putinin aggressiosta – ja osoitus siitä, kuinka lyhytnäköinen hänen pelistrategiansa on.
Neuvostoliitossa kasvanut Edel kuvailee, että Putinin politiikan keinot juontavat juurensa KGB-taktiikoista, niillä pyritään tukahduttamaan demokraattinen toimijuus ja manipuloimaan yleistä mielipidettä.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen nämä keinot väistyivät hetkeksi, mutta Putinin noustua valtaan ne palasivat, tällä kertaa tukemaan Putinin autoritaarista ja henkilökohtaista valta-asemaa.
Vuodesta 1999 lähtien Putin on rakentanut valtansa muun muassa valtiollisen median varaan. Kansainvälisesti hän lanseerasi 2005 Russia Today -kanavan (RT), jonka tehtävänä oli levittää Kremlin näkemystä maailmalle. Myöhemmin RT alkoi järjestelmällisesti lietsoa poliittista polarisaatiota lännessä.
Vakuuttuneena siitä, että länsi oli niin kutsuttujen värivallankumousten takana Georgiassa ja Ukrainassa ja etsiessään elinkelpoista neuvostojälkeistä ideologiaa, Putin alkoi muotoilla Venäjän identiteettiä uudelleen vastapainoksi länsimaiselle ”hegemonialle”, Edel kirjoittaa.
– Putinin puuttuminen lännen asioihin ei ole itsetarkoitus, se on tapa poistaa hänen hallintoonsa kohdistuvia uhkia.
Krimin valtauksen jälkeen Putin syvensi hybridioperaatioita: disinformaatiokampanjoita, trollitehtaita ja vaaleihin vaikuttamista. Tavoitteena oli luoda kaaosta, joka estäisi länsimaita haastamasta hänen valtaansa.
Hyökkäys Ukrainaan on samalla ollut Putinille ristiretki Ukrainaa tukevaa ”liberalismin rappeuttamaa” länttä vastaan.
– Putinin hallinnon perustana ei ole itseluottamus, vaan pelko. Hän hallitsee syvän epävarmuuden ilmapiirissä hallintonsa legitimiteetistä, sen taloudellisesta asemasta ja eliitin lojaaliudesta. Putinin suosioluvut saattavat olla korkeat, mutta Venäjällä ihailu voi muuttua kapinaksi ilman varoitusta. Siksi hän ympäröi itsensä bunkkereilla, järjestelee lähipiiriään uudelleen estääkseen ketään saamasta liikaa valtaa, sekä investoi voimakkaasti valvontaan ja valtion mediaan, Edel toteaa.
Venäjän talous nojaa nykyään yhä enemmän sotateollisuuteen, mikä tekee sodasta eksistentiaalisen välttämättömyyden Kremlille. Rauha sammuttaisi kasvun moottorin. Venäjän talous on pettävällä pohjalla: vienti keskittyy raaka-aineisiin ja aseisiin, inflaatio kiihtyy, väestö vähenee ja aivovuoto jatkuu.
Samaan aikaan Venäjän liittolaisverkosto on suppea. Iran ja Pohjois-Korea ovat epävakaita ja taloudellisesti heikkoja. Kiinan tuki on puolestaan varovaista ja ehdollista – Peking ei halua vaarantaa omaa taloudellista kehitystään Putinin seikkailujen vuoksi, Edel tulkitsee.
Trumpin häilyvä kanta Ukrainan tilanteeseen ja presidentin uudet liikesuhteet Lähi-idän öljymaiden kanssa puolestaan osoittavat, kuinka vähän Venäjällä on tarjottavanaan. Venäjä ei kykene tarjoamaan visiota tulevaisuudesta. Se pystyy ehkä häiritsemään maailmanjärjestystä, mutta ei muuttamaan sitä.
Länsi-Euroopan vakaat ja demokraattiset valtiot ovat syventäneet yhteistyötään Venäjän aggression takia ja Eurooppa pystyy ottamaan vastaan poliittisia shokkeja, jotka Venäjän kaltaista autokratiaa heikentäisivät.
– Nämä maat tulevat vastustamaan laajentumishaluista Venäjää, jos niitä uhataan. Jopa ilman Yhdysvaltojen osallistumista Euroopan sotilaallinen ja taloudellinen voima on huomattavasti suurempaa kuin Venäjän. Tämä jättää Putinille vain vähän vaihtoehtoja pelottelun ja häirinnän lisäksi, Edel arvioi.
Putin ei ole mestari vaan uhkapeluri.
– Hänelle jaettiin huonot kortit, mutta hän pelaa kuin hänellä olisi värisuora. Harva uskaltaa paljastaa hänen bluffinsa Putinin tehokkaan toisinajattelijoiden hiljentämiskoneiston vuoksi, Edel kirjoittaa.
Samalla Putinin pelilaudalla jätetään huomiotta se, että todellinen valta vaatii kunnollisia perustuksia – taloudellista syvyyttä, vakaita kumppanuuksia ja ideologista vetovoimaa.
– Heikko kleptokraattinen imperiumi ei selviydy meneillään olevasta talouden uudelleen jäsentymisestä, turvallisuusliittoumista ja teknologisista vallankumouksista, jotka muovaavat globaalia valtaa.
Kulttuurillisesti Venäjä on Edelin mukaan pienennetty versio neuvostoaikaisesta menneisyydestään, jolloin – sorrosta huolimatta – monet ihmiset pitivät Moskovaa edistyksen ja oikeudenmukaisuuden puolestapuhujana.
– Nykyään Venäjä on vain yksi autoritaarinen valtio lisää, jolla ei ole selkeää tulevaisuudenkuvaa.
Moni venäläinen uskoo edelleen, että Ukrainassa taistellaan ”natseja” vastaan. Mutta kun herätys tulee, se Edelin mukaan rajumpi kuin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tällä kertaa venäläiset joutuvat näkemään heidän nimissään tehdyt julmuudet, hän sanoo viitaten sotarikoksiin Ukrainassa.
– Merkittävien johtajien politiikka yleensä jatkuu heidän jälkeensä, mutta Putinin juonet todennäköisimmin päättyvät häneen. Hän on personoidun vallan ruumiillistuma, jolla ei ole instituutioita, yhtenäistä ideologiaa tai seuraajia, jotka kykenisi ylläpitämään hänen johtamismalliaan ilman häntä.
– Riippumatta siitä, tuleeko lopullinen isku Yhdysvaltain uudelta hallinnolta, nousevalta Kiinalta tai elpyneeltä Euroopalta, Putinin peli on jo hävitty. Kysymys kuuluu, kuka on se, joka tunnistaa Putinin aseman rajat – ja toimii sen mukaisesti. Ehkäpä Eurooppa on viimein valmistautumassa tekemään tämän, Edel summaa.
