Kuntapäättäjät on haastettu mukaan kestävyysvajeen paikkaamiseen. Hallituksen rakennepaketissa kuntien tehtävien ja velvoitteiden purulla tavoitellaan yhden miljardin säästöjä. Toinen miljardi ajatellaan kerättävän verojen nostamisella sekä tuottavuutta parantavilla toimilla. Vuoteen 2017 mennessä, kuluvalla valtuustokaudella, näin pitäisi saada kasaan siis kaksi miljardia euroa.
Ministeriöt on valjastettu laatimaan ehdotuksia normituksen purkamisesta, joita ehdotuksia valtiovarainministeriö tarvittaessa täydentää. Keskeisimmät ehdotukset liittyvät toisen asteen koulutuksen järjestäjäverkkoon, terveydenhuollon päivystysjärjestelmän uudistamiseen, aikuisten hammashuollon heikentämiseen, vanhusten laitoshoidon nopeutettuun vähentämiseen, mielenterveys- ja päihdehuollon palveluketjujen integrointiin, joukkoliikenteen ja henkilökuljetusten tehostamiseen sekä toimeentulotuen perusosan siirtämiseen Kelalle. Pöydällä ovat myös asiakasmaksujen korotukset, kuntien valvontatehtävien ja suunnitteluvelvoitteiden vähentäminen sekä ammatillisten kelpoisuusvaatimusten väljentäminen.
Hallituksen tavoite kuntatalouden tasapainottamisesta on luonnollisesti välttämätön, mutta suunnitelmien ja laskelmien realistisuus huolestuttaa. Hallituksen laskelmat ovat todennäköisesti ylioptimistisia, eikä kuntapäättäjien kyvystä käyttää kasvavaa harkintavaltaa ole näyttöä.
Ero Kuntaliiton ja hallituksen laskelmien välillä hämmästyttää. Kun valtiovarainministeriön laskelmissa esimerkiksi laitoshoidon vähentämisellä vanhustenhuollossa ajatellaan säästettävän 300 milj. euroa, niin Kuntaliiton arvion mukaan säästöpotentiaali on 0–125 milj. euroa. Maan hallitus uskoo potilastietojen paperisten arkistojen lopettamisella säästettävän 94 milj. euroa, mutta Kuntaliitto asettaa koko laskelman perään kysymysmerkin – mahdoton nähdä mistä säästö syntyisi. Sama linja jatkuu kautta rakennepaketin ehdotusten.
Mikäli Kuntaliiton laskelmat pitävät vähänkään paikkansa, lepää hallituksen suunnitelma kuntatalouden tasapainottamisesta tukevasti tyhjän päällä. Missään tapauksessa hallituksen esittämien säästötoimien realisoituminen päätöksiksi kunnissa ja toimeenpano palvelutuotannossa ei onnistu tavoitteeksi asetetussa aikataulussa.
Myös kuntapäättäjien kykyä toimeenpanna tuottavuutta parantavia rakennemuutoksia ja hyödyntää vaikkapa suunnitteluvelvoitteiden vähentymisestä vapautuva työvoimantarve tai nostaa asiakasmaksuja voi vahvasti epäillä. Tälläkin hetkellä kunnissa ylläpidetään, vakavista talousvaikeuksista huolimatta, ei-lakisääteisiä palveluja ja alihinnoitellaan asiakasmaksut reippaasti alle tuotantokustannusten niissäkin palveluissa, joissa maksuasetus ei kunnallista päätöksentekoa rajoita.
Miten sama päättäjäporukka yhtäkkiä suostuisi esimerkiksi alentamaan päivähoidon henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia, nostamaan terveyskeskusmaksut asetuksen sallimalle uudelle ylärajalle, keskittämään terveydenhuollon päivystystä pois omasta terveyskeskuksesta tai leikkaamaan aikuisten hammashuollosta? Tai olisi valmis sulkemaan kunnassa sijaitsevan lukion tai ammatillisen oppilaitoksen? Tai supistaisi päivähoidon tarjontaa, vaikka subjektiivista oikeutta sen saamiseen rajoitettaisiinkin lainsäädännössä? Tai olisi valmis yhdistämään vammais- ja koulukuljetukset? Niin kauan kuin veropiikki ja lainahana tarjoavat mahdollisuuden siirtää ikäviä päätöksiä ja nykyistä toimintamallia ravistavia ratkaisuja tulevaisuuteen, ei riittävän radikaaleja päätöksiä saada kunnissa aikaan.
Budjetin tuloarviotkin voi aina virittää optimisesti. Talkoita ei myöskään helpota olemassa olevaan tuotantotapaan sitoutuneiden intressien vahva läsnäolo kunnallisessa päätöksenteossa tai sektoriministeriöiden haluttomuus normitalkoiden valmisteluun. Suomessa tarvitaan optimistista ja positiivista ilmapiiriä, mutta myös realistiseen tilannearvioon perustuvia päätöksiä.
Markku Pyykkölä on Suomen Toivo -ajatuspajan toiminnanjohtaja
