Tohtori Kalle Virtapohja osui kultasuoneen ryhtyessään penkomaan Urho Kekkosen urheilijan- ja urheilupoliitikon uraa. Kiitokset siitä lankeavat tunnetun Kekkos-tutkijan Juhani Suomen rajaukselle olla puuttumatta UKK-kirjoissaan urheiluun. Tuo urheilun sivuun sysääminen kuvastaa mainiosti sivistyksellisen ja poliittisen ilmapiirin perushenkeä. Vanha isänmaallisuutta heijastanut hikiurheilu ei kuulunut älymystömme mielenkiinnon peruskohteisiin Kekkosvallan aikana.
Arvostuksen puutteesta huolimatta liikunta ja huippu-urheilu ovat kuitenkin tie valtaan. Niinpä Virtapohjan teoksesta tulikin uria avaava kuvaus urheilusta Kekkosen apparaattina. Kentillä, katsomoissa ja kabineteissa luotiin ystävyyssuhteita ja havaittiin vihollisuudelle kohteita. Sekunneissa ja senteissä mitatut menestyksen kriteerit vaihtuivat etenemistavoitteiksi järjestöissä.
Virtapohjalle riitti työsarkaa ja kiitollinen lähtökohta: harva oli yksityiskohtaisesti kuvannut Urho Kekkosen uraa urheilupoliitikkona.
Hyvästä yleisurheilijasta kasvoi toimittajan töidensä rinnalla vaikuttaja, joka tunki kunnian- ja vallanhimonsa voimin itsensä monelle taholle.
On hauskaa lukea yli sadan vuoden takaisten kilpailujen luonteesta.
Suomen mestaruuksia voittanut Kekkonen oli helppo tunnistaa: kalju jo nuorena, pitkäkin. Juoksumatkat olivat tuolloin samoja kuin nykyään, mutta keihästä ja kuulaa paiskottiin sekä vasemmalla että oikealla kädellä. Lopputulos oli molempien käsien yhteenlaskettu suoritus.
Korkeudessa ennätys oli 185 cm, sata metriä 11 sekuntia (mikä oli 39 vuoden ajan Kainuun piirin ennätys), vauhditon kolmiloikka ylsi 9,72 metriin (koittakaa itse, ei kuulu enää tämän päivän lajeihin).
Presidenttinä hiihtokilometrejä tuli talvessa yli tuhat. Kuntokulisseja pidettiin yllä viimeiseen virkavuoteen saakka, mutta todellinen fyysinen kello tikitti yhteen suuntaan. Kirja kertoo viimeisten kilometrien ja virvelöinnin puistattavat loput.
Ruotsi paljastaa Paavo Nurmen, Kekkonen ryhtyy puolustukseen
Kun nuoruus alkoi olla takana, Kekkonen ryhtyi opiskelemaan oikeustieteitä ja toimimaan urheilujärjestöissä. Näin osa liikunnasta siirtyi ravintolakabinetteihin, missä kilpailu-ura jatkui, lajin nimi oli byrokratiatappelu.
Pitkän matkat juoksijat olivat niitä suuria suomalaisia, joiden avulla maata vietiin maailman kartalle. Sankareista tuli pyhimyksiä. Siksi olikin kansallinen katastrofi, kun ruotsalaiset keksivät syyttää Paavo Nurmea ammattilaisuudesta aikana, jolloin urheilijan ei ollut lupa saada korvausta menestyksestään.
Jälkiviisauden turvin voi hyvinkin väittää, että Urho Kekkoselle keinoja kaihtamaton Paavo Nurmen puolustaminen ja ruotsalaisten viholliseksi ottaminen rakensivat perustaa kansansuosiolle. Aika oli tuolle sovelias, koska fennomaanit kävivät kotirintamalla kovaa sotaa ruotsin kieltä vastaan.
Kalle Virtapohja kiteyttää suomalaisille tarjotun Nurmi-taistelun perustan: hänet tuomittiin syyttömänä ammattilaiseksi, kyse oli ruotsalaisten urheilujohtajien kateudesta ja ajojahdista, siksi Urho Kekkonen katkaisi urheilusuhteet Ruotsiin. Näillä eväillä olemme tapausta, Nurmea sekä Ruotsia katselleet. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa, että UKK tässä ei ajanut vain yksiä raiteita. Tehtävä oli epätoivoinen mutta kansansuosiota pönkittävä.
Kumarrus natseille: juutalaisvihaa
Oma karmeutensa liittyy laskelmallisuuteen maailman politiikan suhteen.
Vaikka Adolf Hitler ja Josif Stalin olivat pettävä Suomen talvisodan edellä, suomalainen urheilujohto liehitteli 1930-luvun natsi-Saksaa.
Kun Helsingin Kisa-Veikot ja Helsingin Poliisivoimailijoiden kisat järjestettiin Helsingin uudella olympiastadionilla kesäkuussa 1938, tapahtui katastrofi. Sadan metrin juoksun voitti Abraham Tokazier, juutalainen. Katsomossa istui Kekkonen saksalaisveljiensä rinnalla.
Huolimatta silminnäkijöiden ja maalikamerakuvien todistuksista Tokazier sijoitettiin neljännekseksi. Mitkään vastalauseet eivät auttaneet, eikä Kekkosen johtama urheilumafia koskaan korjannut vääryyttä. Pääkaupungin lehtiä on kuitenkin kiittäminen, ne uskalsivat tuomita vääryyden.
Kekkonen olisi voinut vielä vaikka presidenttinä kiroten katua häpeällistä omaa ja aikansa tekoa. Siitä ei olisi ollut kuitenkaan yhtä suurta apua kuin siitä, että Kekkonen krokotiilin kyyneleet silmissään osasi sopivasti katua Haminassa osallistumistaan punaisten joukkoteloitukseen.
Vain muutamia vuosia sitten Tokazier palautettiin nihkeästi voittajaksi.
Urheilun yhteisöille se oli yhä ns. vaikea juttu. Tapaus kuvastaa vallitsevaa käytäntöä urheilussa: Johtaja (huom. iso kirjain) ja tuomari ovat aina oikeassa, vaikka olisivat kuinka väärässä.
Adolf Hitler myönsi Kekkoselle I luokan Olympia-kunniamerkin vuonna 1937. Heti Moskovan vuoden 1980 boikottiolympialaisissa vierailun jälkeen UKK vastaanotti Leninin rauhan palkinnon, jonka ovat saaneet muun muassa Mirjam Vire-Tuominen (skp), Fidel Castro, Leonid Brezhnev ja Angela Davis.
Erikseen on mainittava Leninin kunniapalkinto (”huomattavista siviili- ja sotilasansioista Neuvostoliiton hyväksi”), jonka ovat vastaanottaneet Kekkosen lisäksi presidentti Mauno Koivisto, O.W. Kuusinen, Taisto Sinisalo, Aleksandra Kollontai jne.
Kekkosen juutalaisinho on paljastunut vähitellen hänen 1930-luvun kirjeistään ja toimistaan kohti Suomea laivalla saapuneiden juutalaispakolaisten suhteen hänen ollessaan sisäministerinä. Tässä Virtapohja ei anna armoa. Saksa-veljeilyssä Kekkonen oli muiden mukana ilomielin, kunnes kannatti kääntää takkia: vuoden 1942 lopulla Stalingradista alkoi tulla huonoja uutisia.
Kansanedustajat häiritsevät, urheilupomojen viihtyvyyttä
Urheilu eri muodoissaan on tarjonnut pomomiehille paljon hauskaa. Esimerkiksi montaakaan vuosikymmentä ei ole kulunut siitä, kun metoo-miehet saivat Suomen Lapissa tehdä mitä mieli teki. Media tiesi mutta mieli ei tehnyt kertoa.
Kalle Virtapohja mainitsee kaksi kansanedustajaa, jotka hätyyttivät viattomasti ukkolauman rauhaa. Seppo Tikka (sd.) uskalsi näpäyttää ihmetellen, miksi presidenttimme kalasteli Alaskassa, Brasiliassa ja Meksikossa amerikkalaisyhtiön isännöimänä, yhtiön joka oli liikesuhteissa monopoliyhtiömme Neste Oy:n kanssa. Kysymys vaiennettiin huumorilla ja media oli kiltisti hiljaa.
Huonommin kävi kansanedustaja Pertti Salolaiselle (kok.), luonnonsuojelijalle jo ennen vihreitä. Hän erehtyi lehtiuutiset luettuaan vetoamaan, etteivät herrat Ruotsin vierailullaan karhua ampuisi – todennäköisesti vielä talviunen aikaan. Presidentiltä ja hänen perässä ampujilta paloivat päreet.
Julkisuudessa asia kuitattiin äijähuumorilla, mutta Salolainen sai myllykirjeen UKK:lta itseltään. Helsingin Sanomat antoi adjutantille mahdollisuuden julkiseen Salolaisen nöyryyttävään nuhteluun. Siitä huumori oli kaukana. Tosikkomainen koirakoulu koituu kuitenkin Salolaisen kunniaksi. Kirjassa hän toteaa:
”Minä en voinut sietää häntä, koska hän piti kokoomusta parikymmentä vuotta perusteetta poissa hallituksesta. Presidentti Mauno Koivisto toi demokratian meidän hallintoon. Tuntuikin hyvältä kävellä Säätytalon pääovista pääministeri Harri Holkerin (kok.) hallituksen kauppa- ja teollisuus ja Eurooppa-ministerinä vuonna 1987”.
Kalle Virtapohja: Kekkonen urheilumiehenä. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi. Docendo 2018.
