Se, että sotia pyritään oikeuttamaan useilla toisistaan poikkeavilla narratiiveilla, ei ole amerikkalaistoimittaja ja -tietokirjailija Casey Michelin mukaan erityisen epätavallista. Esimerkiksi Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin vuonna 2003 perusteltiin alun perin diktaattori Saddam Husseinin väitetyllä joukkotuhoaseohjelmalla, mutta myöhemmin korostuivat demokratian edistämiseen liittyvät argumentit.
Yhdysvaltojen sisällissodassa 1861–1865 presidentti Abraham Lincoln painotti ensin liittovaltion suvereniteetin palauttamista, kunnes orjuuden poistaminen nostettiin pohjoisvaltioiden keskeiseksi missioksi.
Narratiivien muuttuminen matkan varrella ei välttämättä sinänsä korreloi sotamenestyksen kanssa, Michel toteaa Atlantic Council -ajatushautomon julkaisemassa artikkelissa.
– Harvassa ovat kuitenkin olleet sodat, joissa on yhtä monta kilpailevaa narratiivia kuin Venäjä on Ukrainan suhteen esittänyt. On vaikea osoittaa toista sotaa, jolle hyökkäävä osapuoli olisi esittänyt niin monia erilaisia perusteluja. Vaikea on myös löytää sotaa, jolle ilmaistujen tavoitteiden laajuudessa olisi niin suuri ero vähäisistä aluemuutoksista koko kansainvälisen politiikan uudelleenjärjestelyyn, hän painottaa.
Vladimir Putinin esittämien ristiriitaisten tavoitteiden kirjo on ollut hänen mukaansa historiallisessa vertailussa erittäin poikkeuksellinen. Eräässä vaiheessa kyse oli olevinaan lähinnä Donbasin venäläisväestön suojelemisesta, sitten aivan uuden geopoliittisen aikakauden alkusoitosta, slaavilaisten kansojen yhteisyyden palauttamisesta ja pyhästä sodasta liberaalien arvojen rapauttavaa vaikutusta vastaan. Putinin puheet ovatkin hänen mielestään olleet hämmentävä sekasotku ja todiste siitä, kuinka suuri fiasko koko sota on Venäjän kannalta ollut.
– Selkeiden tavoitteiden asemesta Venäjän johto on etsinyt tekosyitä hyökkäykselleen ja heitellyt ideoita ilmaan testatakseen, mikä voisi mennä läpi. Narratiivien sekavuus johtuu suurelta osin Venäjän yleisestä epäonnistumisesta, joka on sodan pitkittyessä pakottanut Kremlin etsimään yhä uusia perusteluja, Michel toteaa.
Ilman selkeitä strategisia tavoitteita ei ole hänen mukaansa paljonkaan aihetta uskoa, että Venäjä kykenisi saavuttamaan merkittävää menestystä taistelukentällä.
– Tämä tietenkin johtuu suurelta osin Kremlin heikosta Ukrainan historian ja ukrainalaisuuden ymmärryksestä. Ukraina ei ole osa jonkinlaista Suur-Venäjää, vaan erillinen valtio, jolla on oma, ainutlaatuinen historiansa – tosiasia, jonka sisäistämiseksi satoja tuhansia venäläisiä on nyt kuollut, hän sivaltaa.
Raskailla virhearvioillaan Putin on hänen mukaansa käytännössä varmistanut, että raskaasti aseistautunut Ukraina pysyy Venäjän tärkeimpänä geopoliittisena vastustajana useita vuosikymmeniä tästä eteenpäin – kenties kauemminkin.
Samalla narratiivien sekavuus paljastaa hänen mielestään sen, ettei ole mitään syytä uskoa Putinin tyytyvän vain Krimiin ja Donbasiin, vaan jonkinlaisena utuisena visiona on paitsi koko Ukrainan, myös useiden muiden naapurimaiden palauttaminen Venäjän kontrolliin.
