Historioitsija Teemu Keskisarja sanoo, että 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnan nimeksi olisi sopinut Puutavararannikko: maamme vienti perustui yhteen luonnonvaraan kuten niin sanotuissa banaanivaltioissa. Erona tosin oli, että ”parrujen ja pölkkyjen” jalostusarvo oli matala verrattuna norsunluuhun, joka on antanut nimensä afrikkalaiselle valtiolle, tai jalometalleihin ja kivihiileen.
– Puun korjaaminen ja kuljettaminen oli hankalampaa kuin hedelmien, mausteiden, kahvin, kaakaon tai tupakan. Mutta niin vain kävi, että ”Euroopan kerjäläinen” vaurastui metsien vihreällä kullalla, kun taas luonnostaan yltäkylläiset verrokit vain kurjistuivat, Keskisarja kirjoittaa Aarre-lehdessä.
Hänen mukaansa tärkeitä syitä ovat se, etteivät Suomen metsät päätyneet ylikansallisiin käsiin ja että varhaiset tehtaanomistajat olivat intresseiltään suomalaisia.
Tärkeä muutos tapahtui 1920-luvulla, kun nuori tasavalta alkoi lailla rajoittaa metsäyhtiöiden maanhankintaa. Tämän ansiosta alkoi kehityskulku ”metsän tasavallaksi”, Keskisarja sanoo.
– Lainsäätäjä pysäytti 1920-luvun Lex Pulkkisella firmojen metsämaan ostot ja pönkitti talonpoikain aseman. Torpparit ja mäkitupalaiset vapautuivat pientilallisiksi.
Jos metsänomistus olisi keskittynyt muutamalla suurelle puutavarayhtiölle, seuraukset olisivat olleet merkittävät. Näin olisi käynyt myös silloin, jos hakkuuoikeudet olisivat siirtyneet Saksaan, jonka alusmaa Suomi oli vuonna 1918 Keskisarjan tulkinnan mukaan.
– Ilman satoja tuhansia metsän pienomistajia jäisi paljon puuttumaan liikenneväylistä, kansa- ja oppikouluista, osuustoiminnasta, säätyjen tasa-arvosta, punamullasta, talvisodan hengestä, viime sotien jälkeisestä asutustoiminnasta ja hengenelämän lukemattomista lohkoista.
