Ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim antoi päiväkäskynsä numero 3:n eli niin sanotun miekantuppipäiväkäskynsä 11. heinäkuuta 1941.
Siinä hän viittasi vapaussodan aikana Antreassa 23, helmikuuta 1918 antamaansa miekkavalaan, jossa valkoisen armeijan ylipäällikkö vannoi, ettei pane miekkaansa tuppeen ”ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin”.
Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Vannoin tämän suomalaisen talonpolkaisarmeijan nimessä luottaen sen urhoollisiin miehiin ja Suomen uhrautuvaisiin naisiin.
Kaksikymmentäkolme vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä; puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autiona odottanut aamun sarastusta.
Vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urhoolliset sotilaani! Uusi päivä on koittanut. Karjala nousee, riveissänne marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen.
Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden.
MANNERHEIM
Päiväkäsky herätti huomiota
Suomen historian suurin yksittäinen sotatoimiyhtymä, kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan Armeija (Kar.A) aloitti hyökkäyksensä 10. heinäkuuta 1941. Tavoitteena oli vallata talvisodassa menetyt Laatokan Karjalan alueet takaisin ja jatkaa hyökkäystä Itä-Karjalaan. Mannerheimin päiväkäsky oli tarkoitettu moraalinkohotukseksi näille kahteen armeijakuntaan ja yhteen taisteluryhmään jaetulle noin 100 000 miehelle.
Päiväkäsky aiheutti kuitenkin pienimuotoisen kohun. Tasavallan presidentti Risto Ryti, pääministeri Jukka Rangell ja eduskunnan puhemies Väinö Hakkila kuulivat käskystä vasta 9. heinäkuuta illalla, jolloin se oli jo annettu lehdistölle. Mannerheim ei ollut kertonut tai sopinut käskystä Suomen poliittisen johdon kanssa, mikä jätti hieman kitkaa Suomen sotilaallisen ja poliittisen johdon välille.
Päiväkäsky kyllä heijasteli Suomen poliittisen johdon henkilökohtaista kantaa, mutta ei sopinut vastaavasti diplomatiassa, erityisesti länsivalloille, annettuun vakuutteluun siitä, että Suomi kävi Saksan Operaatio Barbarossasta erillistä puolustussotaansa. Päiväkäskyn sanomaa yritettiin pehmentää ulkovaltojen edustajille ja sosiaalidemokraattiset ministerit uhkasivat erota. Kohu kuitenkin jäi pian tärkeämpien asioiden myötä taustalle.
Käskyn taustalla oli myös se, että oikeisto ja vanhat heimoaktivistit olivat piikitelleet Mannerheimia siitä, ettei alkuperäisen Miekkavalan lupaus ollut toteutunut. Varsinkin kun Suomeen oli kantautunut tietoja Itä-Karjalan suomalaiseen ja karjalaiseen väestöön kohdistuvista vainoista 1930-luvulla. Moni vanha heimoaktivisti oli keski-ikäistyttyään päätynyt merkittäviin asemiin yhteiskunnassa, myös Suomen puolustuslaitoksessa, ja Mannerheim halusi nyt näyttää näille lunastavansa viimein lupauksensa Itä-Karjalan neuvostovallan lopettamisesta.
