Minun olisi pitänyt olla jo nukkumassa tai vähintään sängyssä. Mutta vanhempieni puheista olin tajunnut, että jotain erikoislaatuista oli tapahtunut. Hiivin yöpuvussa olohuoneeseen iltauutisten aikaan. Kurkistelin hämmentyneenä isän ja äidin selkien takaa ja yritin ymmärtää, mitä televisiossa puhuttiin.
Vakavailmeinen uutistenlukija kertoi presidentin luopuvan virastaan sairauden takia. Urho Kekkonen väistyi samalla tavalla kuin autoritaarisissa maissa johtajat väistyvät: vasta kun terveys pettää. Kansalaisille valehteleminen ei ollut poikkeus vaan pääsääntö. Kekkonen sai jo aikaisemmin, vuonna 1980, aivoverenvuoden, mutta tiedotteen mukaan se oli ollut flunssa. Media oli suomettanut itsensä vapaaehtoisesti eikä kysellyt hankalia.
Pikkupojasta tuntui, kuin jotain vakavampaakin olisi tapahtumassa. Maan isä ei enää ollut hoitamassa asioita. Monen suomalaisen tunne perusturvallisuudesta horjui.
Suomettumisesta ja varsinkin jälkisuomettumisesta on keskusteltu Suomessa innokkaasti. Hyvä. Vihdoinkin. Yhdellä saralla tämä keskustelu on kuitenkin käymättä. Kekkonen ja suomettumisen vuodet jättivät pitkäkestoisia kulttuurisia jälkiä, joista melkoinen osa on tiedostamattomia. Niitä löytyy sinunkin korviesi välistä, vaikka et olisi edes elänyt Kekkosen aikana.
Immanuel Kantin mukaan valistus on sitä, että ihminen pääsee ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Ehkäpä Suomessa vihdoin voitaisiin päästä eroon isän- ja äidinkorvikkeiden perään haikailusta mitä politiikkaan tuleen.
Vahvan johtajan kaipuu ja presidentin laajat valtaoikeudet ovat Kekkosen ajan ja suomettumisen pitkän laahuksen yksi osa. Siinä on kaikuja vielä vanhemmistakin ajoista. Senaatintorin keskellä jöllöttää patsas, Venäjän tsaari Aleksanteri II. Patsaalla on pitkä varjo, vielä pitempi kuin Kekkosella. Itsevaltiuden perintö on Suomessa edelleen läsnä vahvoin valtaoikeuksin varustetun, tsaristisen presidentti-instituution muodossa.
Mikä on parlamentaarisen demokratian ydin? Se on jatkuva vastuunalaisuus. Poliittisen johdon – pääministerin ja hallituksen – on nautittava parlamentin luottamusta koko ajan. Jos meno ei tyydytä, johtajat voidaan vaihtaa nopeasti. Suomen presidentti ei ole virkakautenaan vastuussa tekemisistään kenellekään.
Mallia voisi ottaa Saksasta, Virosta ja monesta muusta maasta, joissa on kyllä myös presidentti, mutta hänellä ei ole kuin arvovaltaa. Myös muissa Pohjoismaissa toimii parlamentaarinen demokratia, kuninkaalliset ovat koristeita ja pääministerit johtavat politiikkaa. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on koko ajan altis vakavalle valtiosääntökriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat. Se olisi pahimmillaan erittäin vakava tilanne, joka voisi lamauttaa päätöksenteon. Tähän asti siitä on selvitty lähinnä hyvällä tuurilla.
Jos presidentinvaaleja ei olisi, äänestysprosentti muissa vaaleissa nousisi. Henkilöihin asioiden sijaan keskittyvät vaalit ovat ihmisten yhteiskunnallisen tyhmentämisen ykköskeino kaikkialla maailmassa. Ne ovat politiikan tositeeveetä, hattaraa.
Nykyinen presidentti-instituutio antaa virheellisen kuvan politiikasta. Oikeasti tärkeitä asioita päätetään kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja Euroopan parlamentissa. EU on jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkein vallan käytön paikka, mutta Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin.
Ihmisten taju yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on kehnolla tolalla ja nykyinen presidentti-instituutio vahvistaa sitä. Presidentinvaaleissa pelataan löysillä mielikuvilla ja veltolla retoriikalla, puhutaan aina jostain ihan muusta.
Itse en ole vuosikymmeniin äänestänyt presidentinvaaleissa, enkä aio nytkään äänestää.
Cui bono? Kenen edun mukaista lopultakin on ylläpitää ylisukupolvista alamaismentaliteettia?
