Suomen julkisen talouden velkasuhdetta on pyrittävä pienentämään, Suomen Pankin neuvonantaja Jarkko Kivistö kirjoittaa blogissaan.
Hän ehdottaa, että laissa julkisen talouden hoitamisesta asetettaisiin 40 prosentin pitkän aikavälin tavoite julkisen velan suhteelle bruttokansantuotteeseen.
– Keskipitkällä aikavälillä tavoitetta kohti mentäisiin seuraamalla EU-sääntöjä sekä edellyttämällä kansallisesti velkasuhteen pienenemistä – keskimäärin yksi prosenttiyksikkö vuodessa – tulevan kahdeksan vuoden aikana, Kivistö esittää.
Kivistön mukaan näillä ehdoilla hallitus asettaisi valtion ja paikallishallinnon rahoitusasemalle tavoitetason vaalikauden viimeiselle vuodelle.
– Suomen kaltaisen pienen suhdanneherkän avotalouden olisikin turvallista pyrkiä EU:ta ja euroaluetta keskimääräistä pienempään velkasuhteeseen, joka olisi lähempänä verrokkimaitamme.
Velkasuhteen oikeaa tai turvallista tasoa ei hänen mukaansa pystytä yksiselitteisesti määrittelemään. Kivistön mukaan on kuitenkin selvää, että velkaantumiseen liittyvät riskit kasvavat velkasuhteen kasvaessa.
Samalla hän varoittaa, että liian tiukka tavoite voi menettää merkityksensä.
– Tiukasta mutta kaukaisesta pitkän aikavälin tavoitteesta voi tulla käytännössä merkityksetön, ellei tavoitteella ole laajaa parlamentaarista tukea, joka kantaa yli vaalikausien. Numeerisen tavoitteen sijaan yhteisymmärrys saattaisi löytyä helpommin sanallisesti kuvatuista kestävän julkisen talouden hoidon periaatteista.
Tavoiteltavaa kohtuullista velkatasoa voisi Kivistön mukaan esimerkiksi kuvata niin, että se on sovitettu talouden kantokykyyn eikä se luo liiallista rasitetta julkisen talouden hoidolle, mutta mahdollistaa talouskasvua tukevat välttämättömät julkiset investoinnit ja palvelut.
– Numeerinen velkasuhdetavoite korvattaisiin siis laadullisella julkisen taloudenpidon standardilla, Kivistö sanoo.
Konkreettiset, numeeriset tavoitteet voivat hänen mukaansa olla käyttökelpoisia finanssipolitiikan ohjenuoria lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä.
– Ehdotettu velkasuhteen pienenemistä edellyttävä kansallinen sääntö on normaalisti EU-sääntöjä vaativampi silloin, kun velkasuhde on 60–90 prosenttia. Toisaalta korkeasuhdanteessa velkasuhteen voisi edellyttää pienentyvän vahvan talouskasvun vuoksi nopeamminkin kuten tapahtui 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.
Jos kansallinen tavoite on tiukempi kuin EU:n suuntaan tehdyt sitoumukset, sen merkitys voi Kivistön mukaan liudentua, ellei säännön kansallinen valvonta ole riittävän vahvaa.
– Valtioneuvosto arvioisi ensisijaisesti itse itselleen vaalikauden loppuun asettamiensa tavoitteiden saavuttamista ja tarvittavia korjaavia toimia. Lisäksi laissa olisi esityksen mukaan korjausmekanismi, jonka mukaan finanssipolitiikan ulkopuolinen valvoja voi esittää valtioneuvostolle arvion tarvittavien korjaavien toimenpiteiden mittaluokasta ja aikataulusta. Valtioneuvosto voi sitten harkita, ryhtyykö se toimiin vai antaako julkisen selityksen, miksei toimia tehdä. Vasta EU-prosesseissa esitetty riski säännöistä poikkeamiselle johtaisi valtioneuvoston selontekoon tai tiedonantoon eduskunnalle.
Hänen mukaansa vaikuttaa ristiriitaiselta, että kansallinen finanssipoliittinen sääntö asetettaisiin vaativammaksi kuin EU-sääntö, mutta mahdollisten poikkeamien korjaaminen olisi selvästi vähemmän vaativaa.
– Parlamentaarista valvontaa vahvistaisi, jos kansallisen valvojan raportit käsiteltäisiin eduskunnassa ja valtioneuvoston selitykset, miksei toimiin ole ryhdytty, annettaisiin esimerkiksi osana selontekoa julkisen talouden suunnitelmasta. Laajapohjaista sitoutumista kansallisiin sääntöihin puolestaan vahvistaisi, jos velkasuhdetta koskeva tavoite asetettaisiin parlamentaarisen valmistelun kautta vaalikauden puolivälissä tulevien kahden vaalikauden loppuun, Kivistö kirjoittaa.
EU:n finanssipolitiikan säännöissä velkakestävyyden vaatimus toteutetaan julkisyhteisöjen nettomenojen kasvuvauhtia säätelemällä ja seuraamalla. Lakiehdotuksessa menosääntöä ei mainita, vaikka myös asetettavan rahoitusasematavoitteen täytyy sitä noudattaa.
– Menosäännön etuna on se, että menojen kasvuvauhtia on helpompi kontrolloida kuin rahoitusasemaa, johon vaikuttaa myös suhdanneherkempi tulopuoli. Menosääntöä voisi soveltaa mm. valtion menokehysten asettamisessa, Kivistö toteaa.
