Virolainen Laupäevaleht on haastattelut yhtä tunnetuimmista Mariupolin ja Azovstalin teräskombinaatin puolustajista, 43-vuotiasta merijalkaväen sotilasta Myhailo Dianovia.
Hän tuli maailman tietoisuudteen Azov-rykmentin Dmytro Kozatskyin Azovstalissa ottamasta kuvasta, jossa resuinen, rähjääntynyt ja haavoittunut Dianov kaikesta huolimatta hymyilee kameraan näyttäen voitonmerkkiä, vaikka hänen sirpaleiksi murtunut oikea kätensä on metallisen kiinnityslaitteen ja siteen koossa pitämä.
Muusikko merijalkaväkeen
Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2014 ternopililäinen Dianov oli basisti ja muusikko. Hänelle maailmankatsomuksellisesti avaava kokemus oli vuodenvaihteen 2013-2014 Maidanin eli Arvokkuuden vallankumous.
Dianov liittyi vuonna 2015 tuttavapiirinsä yllätykseksi vapaaehtoisena armeijaan ensin 79. maahanlaskudivisioonaan ja sitten 36. merijalkaväen prikaatiin, jossa hän palveli Donbasin sodan pahimmissa paikoissa.
– Mitä minä olisin voinut muuta tehdä tilanteessa, kun kotimaahani hyökätään – istuako kädet ristissä? Mitä minun pitäisi tehdä, kun ympärilläni tapahtuu jotain sellaista? Aiemmin en tehnyt yhtään mitään, nyt yritin tehdä jotain, jotta asiat paranisivat, perustelee Dianov päätöstään.
Azovstalin pommitus oli tauotonta
Kysyttäessä, mikä auttoi Dianovin pysymään hymyilevänä Azovstalissa, vaikka sirpaleiksi murtuneen käden lisäksi hänellä oli ampumahaavat molemmissa jaloissa.
– No mikä auttoi? Se, ettei minuun osuttu. Kukaan meistä ei päätä sitä, missä ja milloin kuolemme, mutta me saamme päättää siitä, kuinka elämme elämämme. Olen tehnyt nämä valintani enkä niitä kadu, kiteytti Dianov elämänasenteensa.
Azovstalin ajasta Dianov pitää pahimpana venäläisten jatkuvia ilmapommituksia, joita tekivät kokonaiset lentueet tauotta. Kaikkialla räjähteli.
– Sitä yritti saada itsensä niin pieneksi kuin mahdollista ja piiloutua jonnekin, mutta samanaikaisesti koko Azovstal huojui ja kaulaan satoi pölyä ja kaikenlaista roinaa. Siellä ei ollut edes mahdollista hengittää, meillä kaikilla oli maskit.
Mariupolin puolustajien antautuminen ja sotavankeus
Toukokuuhun 2022 mennessä Azovstalissa olleet viimeiset Mariupolin puolustajat olivat toivottomassa tilanteessa. Toukokuun puolivälissä he lopulta antautuivat.
Dianov ei tosin kutsu tapahtunutta antautumiseksi, vaan korostaa, että he vain täyttivät tasavallan presidentin Volodymyr Zelenskyin käskyn loppuun asti.
Azovstalin kokemuksia pahempaa oli joutuminen venäläisten sotavankeuteen miehitetyllä Donetskin alueella sijaitsevaan pahamaineiseen Olenivkan vankilaan, jossa myöhemmin surmattiin 53 ukrainalaissotilasta kerralla, kuten Verkkouutiset kertoi tässä ja tässä.
– Meitä pidettiin Olenivkassa kuin keskitysleirivankeja. Sen mukaisesti meitä ruokittiinkin, aamulla saimme sellaista litkua, jolla kylissä ruokitaan lehmiä, lounaaksi annettiin ainoastaan vedestä ja kaalista tehtyä kaalikeittoa, oli onnenpäivä, jos joukkoon oli eksynyt jokin peruna.
Dianov kertoo päivän leipäannoksen olleen noin Snickers-suklaapatukan kokoinen.
– Ennen nukahtamista sitä vain ajatteli, että kunpa saisi kunnon ruokaa.
Nukkumista vaikeutti myös Dianovin sirpaleina oleva oikea käsi.
– Se oli hirveän kipeä ja eritti märkää koko ajan. Venäläiset eivät poistaneet metallipiikkejä käsistäni. Vasta elokuussa he irroittivat ne ruosteisilla pihdeillä. Mitään anestesiaa ei ollu, sanottiin vain, että ”koita kestää”.
Kidutus oli arkipäivää ja romaanit kullanarvoisia
Vankilassa arkipäivää olivat jatkuva sotavankien pieksäminen, kiduttaminen ja pilkkaaminen.
– Heti kun meidät tuotiin Olenivkaan löi venäläinen minua rynnäkkökiväärillä naamaan väittäen, että istuin väärin. Se oli hänen subjektiivinen näkemyksensä, pyrkii Dianov vitsaillen käsittelemään kokemustaan.
Vankeudessa selviämään auttoivat kirjat ja lukeminen. Kirjat tosin olivat kullanarvoisia vankilassa.
– Minulle kirjat olivat luksusesineitä. Vaihdoin savukkeita kirjoihin. Ensimmäisen kirjani sain tupakansytyttimellä. Se oli [Erich Maria] Remarque’n ”Kolme toverusta”, joka oli minulle pettymys eikä täsmännyt Olenivkassa näkemääni. Sinne olisi sopinut pikemminkin aiemmin lukemani ”Länsirintamalta ei mitään uutta”.
Viisi tuntia polvillaan ja vapauteen
Vapautus tuli Dianoville yllätyksenä. Yhtenä päivänä koottiin vangit ja käskettiin pakata tavarat. Ukrainalaiset luulivat heitä vietävän kuulusteluihin tai muualle.
– Meidät käskettiin polvillemme ja silmät teipattiin kiinni. Toisilla vedettiin pipo silmille ja teipattiin. Minulla ei ollut pipoa, joten venäläiset pistivät muovin ja teippiä. Meidän jätettiin viideksi tunniksi polvillemme.
Dianov ja toverinsa vietiin ensi Venäjälle Taganrogiin, josta eteenpäin Valko-Venäjälle.
– Siellä meidät jo istutettiinkin mukaviin busseihin ja tuli sellainen olo, että pääsemme kotiin. Teippi otettiin silmiltä Ukrainassa. Siellä näin Ukrainan lipun ja sotilaamme. Olisin halunnut itkeä, mutta kyyneliä ei tullut.
Myöhemmin ukrainalaisesta sotasairaalasta kotiutettaessa lääkärit huomasivat, että Dianovin kädestä puuttui peräti neljä senttiä.
Lokakuussa 2022 Yhdysvaltojen Saint Lousissa käsi leikattiin ja sen jälkeen on ollut fysioterapiaa. Leikkauksen rahoitti donetskilainen Šahtarin jalkapallokerho, jonka kannattaja Dianov on.
– Elämä alkaa hiljalleen palata, toteaa Dianov.
Mykhailo Dianov 👇 pic.twitter.com/yDSUMpfKX0
— OldSpice_Dad (@OldSpice_Dad) May 19, 2023
🇺🇦 Defenders of Mariupol are recognized as "People of 2022" by the Lithuanian magazine "VALSTYBĖ"
On the cover of the magazine in Lithuania there is a photo of Mikhail Dianov, who defended Mariupol to the last. pic.twitter.com/hwga0cIkTp
— Oriannalyla 🇺🇦 (@Lyla_lilas) February 8, 2023
These are photos of Dmytro Kozatsky (@Kozatsky_D) and Mykhailo Dianov after their captivity. Does it seem to you that the Russians save the Ukrainians? Have you forgotten Olenivka? pic.twitter.com/U1Q1WcAZo2
— Lacquacheta🇪🇺❤️🇺🇦 (@Lacquacheta) January 19, 2023