Heidän pääsynsä valtion korkeimpiin virkoihin tyrehtyi kuitenkin nopeasti ja poliittisesti merkittäviin asemiin nousseet naiset jäivät Neuvostoliitossa harvinaisiksi poikkeuksiksi.
Dosentti Sirkka Laihiala-Kankainen käsittelee teoksessaan Venäjän vallankumouksen ja Neuvostoliiton ajan vaikuttajanaisia.
Aleksandra Kollontai
Aleksandra Kollontai, os. Domontovitš syntyi vuonna 1872 Pietarissa varakkaaseen perheeseen. Vuonna 1893 Aleksandra avioitui insinööri Vladimir Kollontain kanssa. Aleksandra säilytti Kollontai –nimen, vaikka avioero tuli jo muutamaa vuotta myöhemmin.
Kollontai opiskeli ulkomailla ja kääntyi siellä bolševikiksi. Aktiivinen poliittinen toiminta merkitsi myös vuosien maanpakolaisuutta. Vuonna 1917 Kollontai palasi Venäjälle ja hänestä tuli V.I. Leninin aloitteesta kansankomissariaatin jäsen. Kollontai keskittyi erityisesti naisasiaan, mutta feminismin ajaminen ei miellyttänyt kaikkia puoluetahoja.
Poliittisen ilmapiirin muutos ja puolueen sisäiset ristiriidat olivat Kollontaille suuri pettymys ja hän pyysi siirtoa diplomaattitehtäviin. Kielitaitoisena ja hyvin koulutettuna hän soveltui hyvin alalle. Pyyntö hyväksyttiin, päästiinhän samalla eroon hankalaksi koetusta henkilöstä.
Diplomaattiura oli kaikkein ansiokkain vaihe Kollontain elämässä. Itse asiassa hän oli maailman ensimmäisiä naispuolisia suurlähettiläitä. Kollontai toimi aluksi Norjassa ja Meksikossa sekä vuosina 1930-1945 Neuvostoliiton suurlähettiläänä Ruotsissa.
Suomen talvisodan ja jatkosodan aikana Kollontai toimi rauhanvälittäjänä Neuvostoliiton ja äidinisänsä kotimaan Suomen välillä. Hänen toimintansa sai tunnustusta myös Suomessa, jonka hallitus jopa ehdotti suurlähettiläälle vuoden 1946 Nobelin rauhanpalkintoa. Kollontai kuoli Moskovassa vuonna 1952.
Jekaterina Furtseva
Vuonna 1910 Tverin alueella syntynyt Jekaterina Furtseva sai työläisperheen kasvattina tyytyä huomattavasti heikompaan koulutukseen kuin esimerkiksi Kollontai.
Vaatimatonta koulutustaustaa paikkasi jäsenyys kommunistien nuorisojärjestö Komsomolissa. Sen jäsenyyden myötä alkoi Furtsevan johdonmukainen nousu poliittisella uralla ja 20-vuotiaana hänet hyväksyttiin kommunistisen puolueen jäseneksi. Furtseva oli ahkera ja määrätietoinen ja pystyi omaksumaan puoluepelin säännöt sekä kilpailemaan miespuolisten päättäjien joukossa.
Vuonna 1950 Furtseva valittiin Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon, jossa hän toimi yhtäjaksoisesti kaksitoista vuotta, mutta tämäkin asema oli vain välitavoite. Neuvostoliitossa todellista valtaa piti kommunistisen puolueen keskuskomitea, jonne Furtseva valittiin vuonna 1956 ja samalla sen sihteeriksi.
Yksi tekijä Furtsevan menestyksen taustalla oli hänen tukensa Nikita Hruštšoville, joka nousi maan johtoon vuonna 1953. Hruštšov nosti Furtsevan myös keskuskomitean puhemiesneuvostoon eli politbyroohon.
Hruštšov oli kuitenkin arvaamaton johtaja ja vuonna 1961 Furtseva yllättäen erotettiin keskuskomitean sihteerin paikalta ja siirrettiin kulttuuriministeriksi. Hän tosin säilytti paikkansa neuvostossa, mutta kyseessä oli selvä arvonalennus ja sen seurauksena Furtseva yritti itsemurhaa. Hänet löydettiin kuitenkin ajoissa.
Sittemmin Furtseva sopeutui tilanteeseensa ja tutkijoiden mukaan hänestä kehittyi yksi parhaimmista neuvostoajan kulttuuriministereistä. Furtseva toimi kulttuuriministerinä aina 1970-luvulle. Hän menehtyi äkillisesti vuonna 1974.
Raisa Gorbatšova
Raisa Gorbatšova os. Titarenko syntyi tammikuussa 1932 Rubtsovskissa Etelä-Siperiassa. Opiskeluaikanaan Moskovan yliopistossa Raisa tutustui Mihail Gorbatšoviin ja he avioituivat vuonna 1953.
Avioliitto poikkesi perinteisestä neuvostoperheestä siinä, että he pohtivat yhdessä jokaista Mihailin uraa koskevaa ratkaisua. Pohdinnat kannattivat, sillä Mihail eteni puolueessa ja vuonna 1978 hänet valittiin kommunistisen puolueen keskuskomiteaan ja perhe muutti Moskovaan.
Raisa ei täysin sopeutunut “Kremlin naisten” erikoislaatuiseen yhteisöön, missä keskinäistä vuorovaikutusta ohjasi heidän miestensä asema puoluehierarkiassa. Toisin kuin Raisa, johtomiesten puolisot eivät osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin. Heidän mielestään politiikka oli miesten asia.
Gorbatšov valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985. Neuvostoliiton johtomiesten tapana ei ollut tuoda puolisoaan julkisuuteen, mutta tässäkin uusi johtaja poikkesi edeltäjistään. Raisa näyttäytyi mielellään miehensä rinnalla ja etenkin länsimaissa hän herätti suurta ihailua.
Vuosina 1989 ja 1990 Gorbatšovit vierailivat Suomessa ja tiedotusvälineet kuvasivat Raisa Gorbatšovaa oppineena ja oman arvonsa tuntevana naisena, joka tuki miestään täysipainoisesti, mutta ei jäänyt tämän varjoon. Raisa Gorbatšova kuoli vuonna 1999.
Sirkka Laihiala-Kankainen: Punainen lasikatto – Naisia neuvostovallan näyttämöllä. 293 sivua. Docendo.