Verkkouutiset

Ruotsin pääminister Magdalena Andersson ja Sanna Marin Tukholmassa 13. huhtikuuta. LEHTIKUVA/AFP Paul Wennerholm

Nahkatakista Suomi-kuvaan

Blogi

Kirjoittajan mukaan Ruotsissa on meneillään Suomi-hypetys.
Kristiina Katajikko
Kristiina Katajikko
Tukholmalainen maltillisen kokoomuksen kunnallispoliitikko.

Kuten kaikki uutisia seuraavat lukijat tietävät vieraili pääministeri Sanna Marin kuukausi sitten Tukholmassa. Agendalla oli puolustusliitto Naton promoaminen, mutta päähuomion vei hänen päällään ollut nahkatakki.

Aftonbladetin kolumnistin mielestä koko lehdistötilaisuus oli teatteria alusta loppuun. Yhdessä lauseessa hän mainitsi, että ruotsalainen puoluejohtaja ei laittaisi päälleen sellaista nahkarotsia kuin ehkä mennessään tapaamaan puolueen nuorisojärjestöä. Tämä ei ollut negatiivinen kommentti, vain toteama.

Suomessa lause kuitenkin tulkittiin suorastaan suomineidon häpäisemisenä. Eräs poliittinen kommentaattori vilautti naisvihakorttia, toiset keskittyivät Marinin puolustamiseen. Joidenkin mielestä nahkatakki oli rohkea valinta pääministeriltä. Se, että kaunis ja timmi nainen pukee päälleen istuvan ja laadukkaan nahkatakin ei mielestäni ole merkki rohkeudesta. Sen sijaan poikkeuksellista rohkeutta on Marinin hallituksessa osoittanut keskustan Annika Saarikko, joka lukuisissa haastatteluissa on tuonut esille omat kipupisteensä kokonsa ja sen tuoman epävarmuuden suhteen.

Ruotsalainen poliitikko olisi ehkä jopa valmis väittämään sitä uhkarohkeudeksi, sillä täällä moinen avoimuus saattaisi olla suorastaan naiivia masokismia. Aivan kuin itse osoittaisi kivikasaa, ja sanoisi vastustajilleen Twitterissä, että alkakaa viskoa. Se, että poliitikko voi Suomessa julkisesti paljastaa henkilökohtaisen kipukohtansa ilman ,että sitä käytetään lyömäaseena, kertoo turvallisesta ilmapiiristä, jota kannattaa vaalia. Tämä ilmapiiri sallii myös liikuttumisen, olipa kyse sitten tilanteesta, jossa ministeri kertoo toivotusta raskaudesta medialle tai äärimmäisestä pahuudesta puhuttaessa.

Ehkä en itse kiinnittänyt kolumniin sen enempää huomiota, koska se oli aivan normaalia täkäläistä tyyliä. Ruotsissa poliitikon pitää olla valmis kestämään mitä tahansa lokaa. Peli on jo paikallistasolla paljon raaempaa kuin Suomessa. Täältä puuttuu myös vallan suomalainen naistenlehtijulkisuus, jossa poliitikko voi omien luottotoimittajiensa avulla kiillottaa imagoaan tyyliin: onko tukka hyvin, näkyykö kello? Tiedättehän ne sellaiset sopivasti ennen ehdokasasettelua ilmestyvät jutut, jossa poliitikko katsoo päättäväisesti kohti horisonttia ja kertoo “kentältä tulleista toiveista asettua ehdolle.”

Paineensietokykyä pitää toki olla kaikilla politiikoilla, mutta Ruotsissa myös panettelunsietokyvyn pitää olla huipussaan. Viime päivinä Ruotsissa on ruodittu Aftonbladetin Lena Mellinin kirjoitusta, jossa äärimmäisen ilkeästi vihjailtiin kristillisten puoluejohtajan Ebba Buschin olevan huono äiti, vieläpä eronnut sellainen. Ylimmällä tasolla uhka omasta tai lähipiirin fyysisestä turvallisuudesta on todellinen. Jokaisella ruotsalaisella puoluejohtajalla ja ministerillä on koko ajan SäPo kintereillään, pääministerillä peräti viisi turvamiestä ympärillään. Se on kova hinta maksaa siitä, että haluaa vaikuttaa.

Jonninjoutavan artikkelin Suomessa saama julkisuus oli mielestäni sääli myös siksi, ettei se peilaa sitä kuvaa, mikä ruotsalaisilla tällä hetkellä on Suomen valtiojohdosta. Yli kahdenkymmenenviiden Ruotsissa viettämäni vuoden aikana en ole todistanut vastaavaa Suomi-hypetystä, kuin mikä nyt on meneillään. Se alkoi jo muutama vuosi sitten loistavilla Pisa-tuloksilla, jatkui läpi pandemian ihailuna Suomen päättäväisyyttä ja varmuusvarastoja kohtaan huipentuakseen nyt Nato-keskustelun yhteydessä.

Tänä keväänä lehtien pääkirjoitusosastot ja lukuisat kolumnistit ovat kilvan ylistäneet Suomen poliittista johtoa. Jos tämä kehitys olisi Mauricio Ravellin Bolero, niin olisimme nyt jossain yhdentoista minuutin kohdalla matkalla kohti crescendoa. Suomi ei ole enää vain Muumit, Lordi ja joulupukki, vaan vihdoinkin palstatilaa saa muutkin kuin satuolennot. Kaikesta tästä ollaan kuitenkin Suomessa oltu vaiti. Olen odottanut, milloin jossakin julkaisussa ilmestyy pitkä ja analysoiva juttu Suomi-kuvan kirkastumisesta lahden toisella puolella. Uskon, että tällaiselle kirjoittelulle olisi etenkin näitä aikoina vahva tilaus.

Entä se nahkatakki sitten. Itse ostin samanlaisen rotsin jostakin pop-up fashion-kirpputorilta vuoden 2015 pakolaiskriisin yhteydessä, kun muotiväki halusi kantaa kortensa kekoon. Muutamaa vuotta myöhemmin kaikilla tukholmalaisilla naisilla oli samantyylinen nahkatakki päällään. Nykyään “kaikilla” silloin, kun tarkoitetaan lähinnä lähiömutseja. Cooli se ei enää ole, mutta en ole minäkään. Keski-ikäisenä ja keskiluokkaisena naisena omaan sen verran hyvän itsetunnon, että minulle riittää se, että viihdyn takissani. Sitä samaa voi sanoa Sanna Marinista keväisessä Tukholmassa. Johtuipa hyvä ryhti sitten leuanvedosta leikkipaikan tangossa tai uudesta nahkatakista, niin hän selvästi viihtyi nahoissaan. Kun on sinut oman olemuksensa kanssa, niin voi keskittää huomionsa siihen kaikkein tärkeimpään; asiaan.

 

Uusimmat
› Uutissyöte aiheesta

Suosittelemme

MAINOS