Suomalaisista enää noin 60 prosenttia kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon, kaksi prosenttia muihin uskontokuntiin. Enää alle joka neljäs suomalainen uskoi kristinuskon Jumalaan siten kuin kirkko opettaa.
Tästä huolimatta kirkot ja pyhät paikat kiinnostavat suomalaisia historiallisten arvojen, kauneuden ja niihin liittyvien mystisten tekijöiden kautta. Osaan Esko Miettisen kirjan esittelemistä käyntikohteista liittyykin salaperäisyyden ja selittämättömyyden elementtejä.
Esimerkiksi Parikkalan Saaren kirkolla vietetään elokuisin kesäjuhlia. Paikan merkillisyyksiin kuuluu horrossaarnaaja Helena Konttinen (1871–1916). Nuo Orpokotijuhlat on pyhitetty tälle mystikolle, uukuniemeläisen herätysliikkeen syntyhahmolle. Hänestä juhlilla ei paljoa puhuta, mutta runsaasti on olemassa kertomuksia tästä selvännäkijästä, parantajasta ja ihmeidentekijästä.
Kerrotaan että Konttinen sai horrostilassa käskyn mennä Poriin, jossa nuori tyttö oli vakavasti sairaana. Konttinen sai tytön tunnustamaan syntinsä. ”Kauheita ne olivat”. Mutta tämän jälkeen tyttö lähti sairashuoneelta parantuneena.
Miettinen arvelee horrossaarnaajien edustavan uskonnon irrationaalista puolta ja luoneen tasapainoa liiallisen järkeilyn keskelle. Parikkalassa aikailtuaan Miettinen käynnistää pienen punaisen Fiatinsa ja lupaa:
– Kun palaan tältä matkalta kotiin, taidan mennä helluntailaisten temppeliin kuulostelemaan, mitä kielilläpuhumisella ja profetoimisella olisi antaa mausteeksi vähän kelmeäksi käyneeseen kristilliseen kokemuskenttään.
Kiveä, betonia ja Alvar Aalto
Osissa käyntikohteitaan Miettinen osoittautuu selittämättömän kokijaksi ja etsijäksi, ei kuitenkaan näkymättömän paljastajaksi.
Tekeekö virkamieslaitostunut kirkkokuntamme mieli ottaa häneen etäisyyttä, onhan hän kirjoittanut fantasiakirjallisuudesta ja uskonnosta teoksissaan Velhot, örkit, sankarit – Johdatus fantasian maailmaan (2004) ja Velhon uskontunnustus (2008)?
Käydessään Vuoksenniskan kirkolla Imatralla hän vastoin odotuksiani puhkeaa ylistämään Alvar Aallon Kolmen ristin kirkkoa, ”Piruntorjuntabunkkeria”. Se sijaitsee Imatran tuolla puolen, lähellä Kaukopään metsäteollisuusklusteria.
Siellä käynti oli – vastoin kuin Miettiselle – minulle pettymys. Nettisivusto lupasi sen olevan auki, vaan olikin suljettu, rakennus rappiolla. Vain nimi Aalto teki sen korjaamisen arvoiseksi, käyttöä sillä tuskin enää on autioituvassa kaakkois-Suomessa.
Aallon kirkon suhteen olen siis jyrkästi kirjoittajan kanssa eri mieltä varsinkin, kun hän vertaa ”bunkkeria” uskon Maginot-linjaksi. Senhän natsit kiersivät ovelasti ja valloittivat koko Ranskan puoleisen Euroopan käden käänteessä.
Miksi kirkkoherra Rungius ja Santa Lucia eivät lahoa?
Pyhillä paikoilla kuljeskellessaan Esko Miettinen tuumailee entisaikojen uskonnollisuuden tarjoavan tähän päivään verrattuna poikkeavia piirteitä. Jos kirkkokuntamme olisi kulkenut Mikael Agricolan tietä, olisimme säilyneet nykyisiltä kummallisuuksilta.
Esimerkiksi ristinmerkin tekeminen hävisi pitkiksi ajoiksi. Miksi vainajain puolesta rukoileminen oli täällä kielletty 1614–1984? Miettinen muistuttaa, että Tunnustuskirjatkin olisivat huomattavasti sovittelevammat. Neitsyt Mariakin olisi mukana uskossa toisin kuin nyt.
Teologin yksinajattelua, mutta kun hän pyhiinvaellusretkillään käy, kirkot saavat hänet miettimään syvällisiä. Niin saattaa tehdä uskonnoton publikaanikin, kun hartaisiin pyhättöihin käy, jos vain erehtyy ehtimään. Ja moni näissä paikoissa pysähtyy.
Lappiin kiiruhtavat eivät usein ehdi ja osaa, mutta kun onnistuvat saamaan itsensä Kemin maalaiskunnan Pyhän Mikaelin kirkkoon, kokevat merkillisyyden.
Vanha kivikirkko ei ole rakennustaiteellisesti poikkeuksellinen, mutta sen sisällä avoimessa arkussa lepäävä kirkkoherra Nikolaus Rungius on. Samoin kuin Venetsian Pyhän Jeremiaan kirkossa punaiseen pukuun puettu Santa Lucia – kumpikaan ei ole lahonnut.
Yksikätisestä Rungiuksesta liikkuu kiertopuheita. Hänen toinen kätensä saattaa olla tarttunut pyhäinjäännöksiä keräävän turistin käsiin. Tarina ei kerro, miten tuolle lähteneelle kädelle on käynyt: lahonnut, hajonnut?
Toinen väite on, että viime sodan aikana humalainen saksalaissotilas olisi tanssittanut kirkkoherraa ja tämä menettänyt kätensä. Tuonnekin Miettinen opastaa kulkijaa.
Suosittelen matkailijoille löysäämään ja hidastamaan, jotta syntyisi hengellisiä hengähdystaukoja, vaikka perille pääsy mahdollisimman pian maalliseen kohteeseen olisikin kaiken tarkoitus: oluttuoppilan meteliin, monomenoon.
Esko Miettinen: Suomalainen pyhiinvaellus. Seitsemän matkaa pyhän jäljillä. Väyläkirjat 2025.
