Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomen parlamentarismi vakiintui, kokoomus pääsi hallitukseen pitkän syrjintäkauden jälkeen ja Suomi hakeutui Euroopan unionin jäseneksi. Koivisto toimi tasavallan presidenttinä kaksi kautta 1982‒1994 ja sitä ennen pääministerinä kahteen otteeseen 1968‒1970 ja 1979‒1982.
Mauno Henrik Koivisto syntyi 25. marraskuuta 1923 Turussa. Hänen isänsä oli puuseppä Juho Koivisto. Äiti Hymni Sofia kuoli, kun Mauno oli 10-vuotias. Mauno kävi kahdeksan luokkaa kansakoulua ja kävi työssä siitä pitäen.
Talvisodan aikana Koivisto kuului palokuntaan. Jatkosotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena 1941 ensin palokuntaan ja sitten armeijaan. Hän osallistui koko jatkosotaan rintamajoukoissa. Sotilasarvoltaan hän oli alikersantti.
Koivisto liittyi SDP:n jäseneksi 1947. Samana vuonna hän alkoi kirjoittaa pakinoita Sosialistiin (myöhempi Turun Päivälehti). Hän katsoi ”suurimman vaaran vapauttamme ja itsenäisyyttämme vastaan tulevan kommunistien taholta”. Hän osallistui myös kommunistien poliittisen korpilakon murtamiseen Hangon satamassa 1949.
Koivisto opiskeli satama- ja rakennustöiden ohella iltakoulussa ylioppilaaksi 1949. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa sosiologiassa, kansantaloudessa, valtio-opissa ja kasvatusopissa. Hän jätti Turun sataman työt 1951 ja toimi kaksi vuotta kansakoulunopettajana. Se ohessa hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja väitteli kolme vuotta myöhemmin tohtoriksi sosiologiasta aiheella Sosiaaliset suhteet Turun satamassa.
Mauno Koivisto meni naimisiin Tellervo Kankaanrannan kanssa 1952. He saivat Assi-tyttären 1957.
Koivisto toimi Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana. Hän osallistui lehdistössä yhteiskunnalliseen keskusteluun vastustaen ideologista yltiöradikalismia ja korostaen työväenliikkeen tavoitteina vähittäisten parannusten aikaansaamista: ”enemmän, parempaa ja varmempaa”. Koivisto valittiin 1957 johtajaksi ja kaksi vuotta myöhemmin toimitusjohtajaksi Helsingin Työväen Säästöpankkiin, joka nousi Suomen suurimmaksi säästöpankiksi.
Valtiovarainministeriksi
Mauno Koivisto valittiin Rafael Paasion johtaman vasemmistoenemmistöisen kansanrintamahallituksen valtiovarainministeriksi 1966. Seuraavana vuonna hänet valittiin Suomen Pankin pääjohtajaksi, mutta hän ei voinut aloittaa heti, koska hänestä tuli pääministeri 1968. Koivisto vaikutti taustalla, kun solmittiin kaksi laaja-alaista talous- ja tulopoliittista kokonaisratkaisua, ns. Liinamaa I ja II.
Aatettaan talousmies Koivisto on kuvannut: ”Sosialidemokratian synty ja nousu on tapahtunut kapitalismin sisällä: pitää ensin olla toimiva markkinatalous, pitää olla voimia joita hallita, tuloja joita tasata.”
Pääministeri Koiviston ja presidentti Kekkosen sukset menivät, kun Suomi irtautui valmiiksi neuvotellusta pohjoismaisesta tulliliitosta NORDEKista. Muodollisesti kiista koski irtautumisen taktiikkaa, mutta syvemmät syyt olivat valtapolitiikassa.
Vuoden 1970 vaalien jälkeen Koivisto vetäytyi hoitamaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä, mutta kun Rafael Paasio muodosti helmikuussa 1972 SDP:n vähemmistöhallituksen, tuli Koivistosta valtiovarainministeri ja varapääministeri. Koivisto olisi ollut vahva ehdokas puolueensa presidenttiehdokkaaksi samana vuonna, mutta Kekkonen oli päättänyt jatkaa. Keinoksi Kekkonen valitsi poikkeuslain, jolla valitsijamiesvaalit ‒ ja siten kilpailevien ehdokkaiden asettaminen ‒ vältettiin.
Koivisto pyrki Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseen, mutta havaittuaan, ettei Kekkonen ollut valmis viemään sopimusta eteenpäin, Koivisto johdatti Paasion hallituksen eroamaan heinäkuussa 1972. Taustalla olivat SDP:n pelot joutumisesta jälleen ulkopoliittiseen ”paitsioon”.
Presidentti Kekkonen nosti SDP:n puoluesihteerin Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen pääministeriksi syyskuussa 1972 ja Koivisto jäi syrjään hallituspolitiikasta. Kekkonen arvosteli usein Koiviston Suomen Pankista johtamaa tiukkaa rahapolitiikkaa. Esimerkiksi pakottaessaan puolueet suorassa televisiolähetyksessä marraskuussa 1975 muodostamaan ns. hätätilahallituksen Kekkonen vieritti syyn maan vaikeuksista pitkälti Koiviston ja Suomen Pankin tiukkuuden niskaan.
Parlamentaarinen presidentti
Vuoden 1979 eduskuntavaalien alla SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa tuli siihen tulokseen, ”ettei mikään vastuullinen puoluejohto olisi voinut hukata sellaista arvoa” kuin Mauno Koiviston kansansuosio. Puolue nosti Koiviston pääministeriksi vaalien jälkeen tarkoituksena tehdä tästä presidentti Kekkosen jälkeen.
Hallitusyhteistyö SDP:n ja keskustapuolueen kesken oli jatkuvaa taistelua tulevasta presidentin paikasta. Keskusta pyrki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla kaatamaan Koiviston. Koiviston hengissä säilymisen taktiikkana oli ”matala profiili”, jonka sisältöä hän on kuvaillut teoksessaan Politiikkaa ja politikointia.
Kekkosen ja Koiviston välinen voimainmittelö sai dramaattisen käänteen, kun presidentti Kekkonen vanhaan tapaan yritti kaataa Koiviston hallituksen huhtikuussa 1981. Kekkonen oli tottunut neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikautensa aikana vaihtamaan hallituksia ja ministereitä.
Pääministeri Koivisto oli kuitenkin varmistanut hallituksensa enemmistön ja siten myös eduskunnan tuen itselleen ja kieltäytyi eroamasta. Hän vetosi valtiosääntöön, jonka mukaan hallitus voi jatkaa niin kauan kuin se nauttii eduskunnan luottamusta. Kekkosen menestyksellinen uhmaaminen nosti hetkessä Koiviston politiikan polttopisteeseen.
Puoli vuotta myöhemmin Kekkosen terveys petti lopullisesti. Pääministerinä Koivisto nousi virkaa tekeväksi presidentiksi. Valitsijamiesvaaleissa Koivisto sai 146 valitsijamiestä 300:sta ja hänet valittiin ensimmäisellä kierroksella 167 äänellä SKDL:n Kalevi Kivistön valitsijamiesten enemmistön äänestäessä Koivistoa.
Suuri muutos poliittiseen järjestelmään
Koivisto sai aikaan suuren muutoksen Suomen poliittisessa järjestelmässä 1983. Valtiosäännön kirjainta muuttamatta Suomi siirtyi kertaharppauksella normaaliparlamentarismiin. Koiviston aikana eduskuntaa ei hajotettu eikä sen jälkeenkään, hallitukset ovat nauttineet eduskunnan enemmistön luottamusta ja istuneet koko vaalikauden ja kaikki eduskuntapuolueet ovat kelvanneet hallitukseen. Siihen saakka hallitusten keski-ikä oli ollut vain yksi vuosi.
Kokoomuksen kannalta merkittävintä oli, että Koivisto kutsui kokoomuksen entisen puheenjohtajan, Suomen Pankin johtajan Harri Holkerin pääministeriksi 1987. Oven avaaminen merkitsi kokoomuksen historiassa 21 vuotta jatkuneen ja monen vaalivoiton mitätöinnin kautta tapahtuneen syrjäyttämisen päättymistä.
Koiviston rooli oli tärkeä, vaikka hän samalla mursi istuvan puheenjohtajan Ilkka Suomisen ja muiden porvarijohtajien tekemän ns. kassakaappisopimuksen porvarihallituksesta ja johdatti tilalle ns. sinipunapohjan eli yhteistyön SDP:n kanssa. Koiviston presidenttikauden aikana hallitukseen pääsivät ensi kertaa myös täyspaitsiossa olleet Suomen maaseudun puolue ja Suomen kristillinen liitto.
Koivisto sai muutoksen aikaan parlamentarismissa omaksumalla presidenttinä toisen roolin kuin edeltäjänsä. ”Minusta on turvallisinta, että pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä, on parempi että kovin suurta valtaa ei ole yksissä käsissä”, Koivisto sanoi vuoden 1988 presidentinvaalien alla. Koivisto valittiin toiselle kaudelle ensimmäisessä äänestyksessä 189 äänellä, kun omien 144 valitsijamiehen lisäksi huomattava osa kokoomuksen Harri Holkerin valitsijamiehistä äänesti Koivistoa.
Suomi ehjänä läpi Euroopan murroksen
Ulkopolitiikan johtajana Koiviston ensimmäinen kausi kulki hänen omien sanojensa mukaan ”Urho Kekkosen aikanaan tekemien aloitteiden ylläpidon, hienosäädön ja ajankohtaistamisen merkeissä”. Sen sijaan hän näki tarvetta ”aikaansaada suurempi tasapaino juhlapuheiden ylevyyden ja arkielämän karuuden välille”.
Toisella kaudella Suomi kohtasi yllättävän ja dramaattisen Euroopan murrokseen 1989‒1995: Saksojen yhdistyminen, kommunismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton lakkauttaminen ja sen jäsenmaiden uusi itsenäistyminen sekä Euroopan talousyhteisön muuttuminen Euroopan unioniksi ja sen laajeneminen.
Koiviston toimintatapaa voi luonnehtia varovaiseksi, mutta määrätietoiseksi uuden kurssin hakemiseksi. Koiviston ja Suomen nauttimasta arvostuksesta kertoi mm. se, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton presidentit pitivät Helsingissä huippukokouksen syyskuussa 1990. Neuvostoliiton hajottua vuotta myöhemmin Suomi irtautui sodanjälkeisen ajan ulkopolitiikkaa hallinneesta Suomen ja Neuvostoliiton yya-sopimuksesta.
EEC:n avattua ovensa laajentumiselle Suomi solmi ensin Euroopan talousaluesopimuksen (ETA) ja anoi Euroopan unionin täysjäsenyyttä ja otti myönteisesti vastaan NATO:n tarjouksen rauhankumppanuudesta.
Martti Häikiö
Kirjoittaja on professori ja historiantutkija.
