Amazon palaa ja maailma seuraa kauhun lamauttamana vieressä. G-7 -maat lahjoittavat 20 miljoonaa euroa palontorjuntaan. 20 miljoonaa, kun maailman keuhkot tuhoutuvat!
Tai ehkä eivät sittenkään. Jos olet ihmetellyt, miten alligaattoreita kuhisevat suot roihuavat, niin on hyvä tietää, etteivät ne palakaan. Iso osa Etelä-Amerikan metsäpaloista on itse asiassa pelto- ja savanni- tai sikäläisittäin pampas-paloja. Ja vastoin yleistä luuloa, metsän muuttaminen pelloksi ei tarkoita massiivista happikatoa.
Me kaikki tiedämme, että Amazonin sademetsät ovat maailman keuhkot. Tai siis luulemme tietävämme. Arvostetun Nature lehden mukaa maailman metsäpinta-ala on toisen maailmansodan jälkeen lisääntynyt niin paljon, että Amazonin osuus ”keuhkoistamme” on noin 5-8 prosenttia. Pelkästään Euroopassa metsien puumassan määrä on kasvanut yli 50 prosentilla sitten vuoden 1950. Teollisesta vallankumouksesta huolimatta Kiinan metsien määrä on samaan aikaan tuplaantunut.
Mikään edellä mainitusta ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö paloihin pitäisi suhtautua vakavasti. Mutta maailmanloppuun on vielä aika pitkä matka.
Ympäristöaktivisti Greta Thunbergistä on tullut HS:n termein ikäpolvensa symboli. Mutta mitä aikakaudestamme sanoo se, että kuuntelemme 16-vuotiaita. Tosin Thunberg seuraa pitkiä perinteitä. Keskiajallakin kuunneltiin usein tieni-ikäisiä paimentyttöjä maailmanpolitiikkaa tehtäessä. Orleansin neitsyt sai inspiraationsa isä jumalalta, Thunberg muodikkaammin äiti maalta. Kesikiajalla, kuten vähän aikaa sitten Helsingissä, ihmiset marssivat kaupunkien kaduilla rumpuja päristäen varoittaen maailmanlopun tulevan, ellemme paranna tapojamme.
Muinoin meillä oli joukko miehiä, joilla oli halussaan tietoa, josta tavalliset pulliaiset eivät mitään ymmärtäneet. Se tieto löytyi kirjoista, joita saivat lukea vain vertaisarvioinnin, jota tuolloin kutsuttiin pappisseminaariksi, läpikäyneet viisaat. Tapaus Amazon todistaa, että valtaosa ilmastohuolta kantavista kansalaisista ja siitä kirjoittavista toimittajista tietävät yhtä paljon ilmastonmuutoksen dynamiikasta kuin heidän keskiaikaiset esi-isänsä transsubstaatiosta.
Kun kirkonmiehet tuomitsivat Galileon, he tiesivät vallan hyvin, että maapallo on pyöreä ja että se todennäköisesti kiertää aurinkoa. Tiedon julkituominen ei vain sopinut sen ajan poliittiseen ajatteluun, jossa kirkko oli kaiken keskiössä. Nyt elämme eräänlaista käänteistä galileolaisuutta. Aktivistit ja toimittajat, joiden tietopohja ilmastonmuutoksesta on vähintäänkin hatara, luovat mielikuvaa maailmanlopusta, joka aiheutuu perisynnistä: kulutuksesta ja kapitalismista. Heille ongelma on ennen kaikkea moraalinen.
Mauno Koivisto sen kuitenkin totesi: ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Siinä eivät paljon tohtorintutkinnot auta. Ei tarvitse katsoa kuin maailman tiedemiesten eliitistä koostuvan Rooman klubin ennusteita. Systemaattisesti päin mäntyä menneet ennusteet on kuitattu tekemällä kerta toisensa jälkeen uusia entistä kauemmas tulevaisuuteen meneviä ennusteita. Maailmanlopun päivämäärä pysyy ylihuomisessa.
Vuonna 1980 lähes tuntematon ekonomisti Julian Simon löi vetoa ihmiskunnan väestönkasvun tuhon profetioilla maailmankuuluksi tulleen Paul Ehrlichin kanssa. Ehrlich väitti, että väestönkasvu aiheuttaa väistämättä resurssipulan. Simon oli eri mieltä ja antoi Ehrlichin vapaasti valita viisi raaka-ainetta, joiden arvon tämä uskoi nousevan, koska ne kulutettaisiin loppuun. Simon väitti, että niiden kaikkien maailmanmarkkinahinta laskisi.
Kymmenen vuotta myöhemmin Ehrlich joutui myöntämään, että Simon oli ollut oikeassa kaikista raaka-aineista. Vedon jälkeen kaikesta, myös maailmanlaajuisesta nälänhädästä, väärässä ollut Ehrlich jatkoi menestyksekkäänä tulevaisuuden ennustajana ja sai arvostetun MacArthur Genius Grantin, joka myönnetään poikkeuksellisille lahjakkuuksille. Kaikesta oikeassa ollut Simon vaipui unholaan.
Uhat ovat keskiajoilta muuttuneet, mutta ihminen ei.
