Uusi Martti Häikiön teos Suomen leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä (Docendo) kertoo Pehr Evind Svinhufvudin (1861-1944) elämästä ja teoista valtiollisen Suomen esi- ja alkuaikoina.
P. E. Svinhufvud oli 1917 itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja eli itsenäisen Suomen ensimmäinen pääministeri ja vapaussodan jälkeen Suomen ensimmäinen valtionhoitaja. Tasavallan presidenttinä hän oli 1931-37.
Kun tammikuussa 1918 punaiset kaappasivat lailliselta hallitukselta vallan, painui Svinhufvud pääkaupungissa senaattoreidensa Jalmar Castrenin ja O. W. Louhivuoren kanssa maan alle, avuliaiden helsinkiläisten suojiin eri asunnoissa Punavuoressa eli Bulevardilla ja lähistöllä.
Pääkaupunki oli erittäin vaarallinen ja sieltä piti päästä pois. Kadut olivat täynnä ”pistinniekkoja” punaiset nauhat käsivarsissaan. Neljä miestä oli turhaan tullut noutamaan Svinhufvudia hänen kaupunkiasunnostaan Fabianinkatu 28:sta maanantai-aamuna 28. tammikuuta kello 4 aamulla. Senaattorit olivat olleet yötä Yrjönkadulla vaivaishoidon tarkastajan toimistossa. Myös muista pidätysyrityksistä oli täpärästi selvitty.
Martti Häikiö kirjoittaa teoksessaan Svinhufvudin ensimmäisestä pakoyrityksestä seuraavasti:
”Ulkoa kuului ammuntaa, kun senaattorit istuivat päivällisellä rouva (professorinleski Edith) Runebergin luona 1. helmikuuta. Noin kello 18 tuli luotettu mies sisään ja kertoi, että kansanedustaja Antti Mikkola oli murhattu. Kun laukauksia kuului sekä Ruotsalaisen teatterin että Johanneksen kirkon suunnalta, he luulivat, että myös heidän taloaan ammuttiin ja valot sammutettiin. Myöhemmin kävi ilmi, että Tarkk’ampujankatu 9:ssä 76-vuotias kenraali Carl Silfverhjelm taisteli asunnossaan yksin punakaartilaisia vastaan ampuen panosten loppuessa lopulta itsensä”.
”Senaattorit kuulivat 2.2., että punakaartilaisia saapui autoilla heidän piilopaikkansa pihalle, ja viisi aseistautunutta miestä nousi portaita ylös. Rouva Runeberg ohjasi keittiön oven kautta senaattorit vastapäiseen huoneistoon, joka oli professori Richard Sieversin asunto. Sievers oli nimitetty lääkintöhallituksen ylijohtajaksi vuonna 1906, mutta erotettu poliittisista syistä tehtävästä vuonna 1911. Hän toimi ruotsinkielisten kansakoulujen lääkärinä ja vakuutusyhtiö Kalevan ylilääkärinä ja hoiti samalla omaa praktiikkaansa. ’Sain ensin työnnetyksi Svinhufvudin ja Castrénin Sieversin keittiöön’, kertoo Louhivuori joka palasi keräilemään tavaroita ja tuli sitten perässä. Sievers ei tiennyt vieraiden saapumisesta. Jalmar Castrén meni Sieversin vastaanottohuoneeseen ja istui sinne kuin potilas. Louhivuori pani Sieversin knallin päähänsä ja lähti kaupungille ilmoittamaan uuteen piilopaikkaan senaattoreiden tulosta. Hän ei päässyt perille, vaan joutui muualle.”
Viikset lyhennettiin
Pakoilua asunnosta toiseen jatkettiin.
”Muutaman päivän kuluttua, 5. helmikuuta Runebergin päivänä kello 14 tuli Venäjän lipulla varustettu avoauto tuli noutamaan Svinhufvudia. Venäjän laivaston entinen upseeri, meriväen luutnantti Yrjö Roos halusi päästä Helsingistä valkoisten puolelle. Hän oli tavannut Hermannin lento-osaston päällikkönä olevan ilmavoimien luutnantti Väinö Mikkolan, ja he päättivät lähteä lentäen Vaasaan. Koneessa oli tilaa vielä yhdelle, ja he ottivat yhteyttä aktivisteihin. Mikkola oli ollut lääkäri Eino Suolahden potilas. Suolahti keksi, että Svinhufvud oli saatava koneeseen. Suunnitelma välitettiin Krogiuksen kautta Svinhufvudille, joka epäröi, sillä hän ei ollut koskaan aiemmin lentänyt.
Pakoyritykseen keksíttiin peitetarina: ’insinööri Pettersson’, joka oli toiminut Nobelin polttoöljylaitoksessa Bakussa, halusi päästä pienelle lentomatkalle ja oli tästä ilosta luvannut antaa uuden kumirenkaan lentoaseman autoon, joka sitä tarvitsi. Pyyntöön suostuttiin, ja niin Mikkola sai käskyn ’insinöörin’ lennättämiseen. Svinhufvud naamioitiin, kuuluisat viikset lyhennettiin ja värjättiin mustaksi ja hän sai Louhivuoren suuren karvahatun ja Krogiukselta lisää vaatteita. Villapaidan alle hän laittoi sanomalehtiä lämmikkeeksi. Krogius antoi hänelle vielä silmalasit. Hän sai mukaansa pakkasrasvaa ja konjakkipullon.”
Kukaan ei pysäyttänyt Helsingin läpi ajanutta autoa, koska siinä oli venäläinen sotilaslippu. Lentoasema sijaitsi Hermannin edustalla Vanhankaupunginlahdella. Lentoasema kuului Venäjän Itämeren-laivastolle.
”Mutta kun saavuttiin lentoasemalle, Mikkola vietiin kuulusteltavaksi. Häntä epäiltiin lentoasemalla olleiden aseiden toimittamisesta valkoisille. Autonkuljettajana toiminut lentoaseman asentaja laittoi lentokonetta lähtökuntoon. Voimatta todistaa epäilyksiään matruusit vapauttivat Mikkolan. Kesti vielä puolisen tuntia ennen kuin Mikkola sai koneen lentokuntoon. Svinhufvud ja Roos puhelivat odotellessaan venäjää keskenään.
Lopulta Mikkola kiipesi ohjaajan paikalle ja Svinhufvud ja Roos matkustamoon. Se oli niin ahdas, että Svinhufvud riisui turkin päältään ja kääri sen heidän ympärilleen. Istuin murtui heidän altaan. Kone pääsi ilmaan. ’Tyytyväinen naurahdus pääsi senaattori Svinhufvudilta, kun hän sai kuulla koneen kohonneen ilmaan hänen huomaamattaan’.
Tarkoitus oli lentää Lahden ja Päijänteen yli Jyväskylään. Kone kaarsi ensin Sörnäisiin ja Kulosaareen, kuten oli ilmoitettu. Noin puolessa kilometrissä Mikkola käänsi kohti pohjoista. Svinhufvud otti taskumatista ryypyn ja huusi Roosin korvaan: ’Eläköön Suomi!’
Yhtäkkiä moottorin ääni muuttui ja sen käynti kävi epätasaisemmaksi.
Mikkola huomasi, että konetta kuntoon laittaessaan matruusit eivät olleet panneet riittävästi spriitä jäähdyttimeen, minkä vuoksi vesi jäätyi. Ehkä sprii oli mennyt muuhun käyttöön. Koneen oli pakko kääntyä takaisin, liitää alemmas ja laskeutua jäälle lähes kilometrin päähän lentoasemasta. Jäällä tuli vastaan punakaartilaiskomppania.
”Söin sifferipaperin”
Vähitellen saatiin kone takaisin rantaan.
Svinhufvud kertoo: ’Roos ja minä kiipesimme heti alas jäälle niin hilpeän näköisinä kuin saatoimme ja läksimme väkijoukon läpi hangaariin pysyäksemme vähän syrjässä. Taas Mikkola vietiin kuulusteluun. Me pölläyttelimme ahkerasti savukkeita ja minä vedin imukkeesta pienen sifferipaperin, joka oli aiottu Mannerheimille, sekä söin sen varmuuden vuoksi suuhuni, jos onni kotimatkalla pettäisi’. Silkkipaperissa oli Suolahden kokoamia tietoja punaisten toiminnasta.”
Mikkola päästettiin puolen tunnin kuluttua vapaaksi. Kaupunkiin palanneeseen autoon hyppäsi kyytiin mukaan neljä venäläistä merisotilasta ja yksi punaisella liinalla varustettu työmies.
”’Koko kaunis suunnitelma meni myttyyn ja taas oli turvauduttava piilopaikkaan, mutta muu ei auttanut’. Svinhufvud palasi vanhaan asuntoonsa, jota ei enää pidetty turvallisena. Hänen olisi siirryttävä uuteen piilopaikkaansa silmälääkäri Albert Nordmanin luo Bulevardi 14:ään.
Nordmanien palvelija tuli sanomaan: ’Siellä on herra Carlsson erään naisen kanssa ja he kysyvät insinööri Collinia’. Tulijat olivat Svinhufvud ja häntä saattamaan tullut Runebergien tytär Hjördis. Samalla tuli Eino Suolahti tapaamaan Svinhufvudia, joka sanoi: ’Muista nyt, etten minä enää ikinä nouse noihin ryssien koneisiin’.”
Svinhufvudin toisesta pakoyrityksestä Helsingistä kerrotaan tästä löytyvässä jutussa.
