Paljon on paneteltu puoluelehtiä ja kunnioitettu ”sitoutumattomia” tiedotusvälineitä. Itä-Suomen yliopiston historian dosentti Olli Matikainen sai Keskisuomalainen-lehden päätoimittajan Erkki Laatikaisen jälkeensä jättämät arkistot käyttöönsä. Näin ei käynyt, kun arvostetut tieteilijät ryhtyivät vuosia sitten kirjoittamaan Aatos Erkosta. Samoin kävi, kun Helsingin Sanomain päätoimittajat ryhtyivät panemaan elämäänsä paperille ja omaksi parhaakseen aivan kuin sota-aikojen kenraalisankarit. Vuosikymmenten sumuverho suojaa monen arkistoja, emme tiedä vain miksi.
Laatikainen oli vaatimattoman kodin kasvatti, kepulainen ja ahkeruudella päätoimittajaksi päässyt. Hän oli Paavo Väyrysen ikätoveri, joka oli ennätysnuori ministeri siinä, missä Laatikainen oli nuori päätoimittaja maakuntansa ykköslehdessä. Ja se lehti oli tosikepulainen.
Nuoruudesta lähtien Laatikainen oli kova puoluejyrä ja juonittelija.
Tapa ottaa kantaa lehtensä välityksellä teki hänestä monessa yhteydessä ukkosenjohdattimen. Keskusteluvälejä katkesi kuitenkin erittäin harvoin, riitojenkin keskellä voitiin neuvotella. Jalo oli hänen periaatteensa journalistina: ”Heikkoja en moiti, vaan kritikoin vahvoja ja arvostettuja vastuunkantajia”.
Näkyvästi Laatikaisen lehti asettui valtakunnallista sopulilaumaa vastaan. Pääministeri Matti Vanhasta koskenut niin sanottu lautakasasyyttely ja Alpo Rusin suojelupoliisitörmäys tekivät hänestä yhden niistä häiriköistä lehdistössä, jotka ryhtyivät epäilemään ammattikuntansa motiiveja.
Vaikka Keskisuomalaisen päätoimittaja oli julkipuolueellinen kannanotoissaan, hänen lehtensä seinät olivat leveällä ja katto korkealla. Laatikaisen omat kannanotot olivat välillä kiivaita ja värikkäitä. Pentti Poukan johtama Uusi Suomi otti ajoittain yhteen kokoomuksen suomettuneen modernistisiiven kanssa. Keskisuomalainenkin häiritsi varsin usein agraaripuolueensa ideologista rauhaa ja sen joidenkin vaikuttajahahmojen maineenrakentamista. Molemmat lehdet luopuivat lopulta puoluesidonnaisuudesta, mikä oli kylmän talouslaskennan – Uuden Suomen kohdalla politikoinnin – seurausta.
Rahasta tuli ideologia
Laatikainen ei saanut rauhassa ohjailla maakuntansa kehitysaskelia, vaan häntä häiritsivät niin omat, Väyrynen ja vaikkapa Mauri Pekkarinen mutta myös Jyväskylän sosialidemokraattinen hegemonia. Niinpä lehtiyhtiön omilla tontti- ja rakennushankkeilla oli hidastavia kitkatekijöitä.
Keskisuomalainen–lehtiyhtiön kohtalona oli joutua myös omistustaisteluihin. Milloin talon tulevaisuutta pyrki hämmentämään Erkkojen mammuttikonserni yhdessä talon yhden omistajasuvun kanssa.
Milloin uhka kulkeutui päätoimittajan kammariin saakka vihamielisten nurkanvaltaajien muodossa. Myös Alma-media, Joensuun Laakkoset ja Savon Sanomat olivat sopassa keitoksella. Lehti on kuitenkin yhä elossa ja voi hyvin.
Kun paine kasvoi suureksi ja yhteistyöverkostoa tuli rasvata, siihen sotkeutui päätoimittajakin – vaikka sen ei olisi pitänyt oikeastaan journalistille ensisijaisesti kuulua. Laatikainen sukkuloi niin ystävien kuin vihollisten välillä, ja luuli välillä, että lehtitalon itsenäisyys olisi niin taattu.
Pääministerinä lyhyen hetken toiminut Anneli Jäätteenmäki (kesk.) kärsi ansaitsemattoman kohtalon. Laatikainen oli keskustalaisten kriisiryhmässä miettimässä siirtoja kuin shakkipelissä. Keskustan daami lyötiin sivuun jo seuraavana päivänä. Savun hälvettyä Laatikainen pohti, että Esko Ahon tai Paavo Lipposen kaltainen kovapintainen poliitikko olisi pääministerinä samassa tilanteessa jyrännyt läpi ja säilyttänyt paikkansa skandaalista huolimatta.
Laatikaisen yksi ihannetyyppi: kokoomuksen Henna Virkkunen
Laatikaisella oli ystäviä ja vastustajia, mutta kyky ottaa ihmiset ihmisinä oli hänessä merkillepantavaa. Kun Paavo Lipponen solvasi kepulaisia päätoimittajia, ei loukattu ollut moksiskaan. Lipposen sanallinen karkeus herätti kaiketi enemmän sääliä. Tarja Halosta hän itse vastusti henkeen ja vereen, mutta rakensi kohta lämpimät suhteet niin, että Halonen vieraili Jyväskylän Ahtisaari-päivillä luennoimassa.
Sielultaan maltin ihmiset osasivat unohtaa.
Nykyaikaisen, menestyvän poliitikon ihannetyyppi oli kokoomuslainen ja kokematon Henna Virkkunen. Tämä oli epäonnistunut ensimmäisissä vaaleissaan, mutta Laatikainenkin tuli mukaan hiomaan tuota hienoa politiikan timanttia. Henna oli tullut tunnetuksi jo 90-luvulla sujuvana kolumnistina. Virkkusen analyysi vuoden 2003 kampanjastaan Laatikaiselle on todistus oivallisesta tilannetajusta:
”Ja kampanjasta vielä – oikeistolaisuuteni oli tietoinen veto. Oli pakko vetää pesäeroa kolmeen muuhun nuorehkoon naisehdokkaaseen… ..Tässä tilanteessa oli mielestäni parasta ottaa askel oikeaan ja sanoutua irti kaikenlaisesta sosialismista. Todellisuudessa olen kuitenkin varsin humaani kokoomuslainen, mutta yritän peittää sen. Seuraavassa kampanjassa katsotaan sitä uudelleen. Mukavaa viikonloppua ja kesän odotusta :-)”.
Laatikaiselta Virkkunen sai näennäisesti vähäistä, mutta uudelle kasvolle merkittävää apua. Väittipä jyväskyläläinen puoluetoveri Esa Salokorpi Virkkusta jopa Laatikaisen ”tuotteeksi”.
Rehellisesti juntti
Vaikka Erkki Laatikainen pyöri yhteiskuntaeliitin parissa, hänessä eli aina kansanmies. Savonlinnan oopperajuhlilla hän nautti Joonas Kokkosen oopperasta Viimeiset kiusaukset. Ennen näytöksen alkua hän saattoi vilkutella salin toisella puolella istuneille Riitta ja Topi Uosukaiselle, mutta kotonaan hän katsoi Uuno Turhapuroa ja Tangomarkkinoita.
Juntti mikä juntti. Jos jostakin ei pidä, sekin on uskallettava ilmaista. Kansallisteatterin Kristian Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas sai tuomion. Se oli tunnetun kirjan kustannuksella mautonta ratsastelua, missä tehtiin majesteettirikos: taustaruudulla ammuttiin kansallisia merkkihenkilöitä presidentti Halosta myöten: ”taiteellisuus ei vaadi sitä, vaan huomion herättäminen”.
Olli Matikainen: Kivikkopellon poika. Erkki Laatikainen 1946-2013. Teos 2017.
