Tuntematon tutkimus kertoo, että kolmasosa italialaisista on riidanhaluisia. Tunnettu tv-esiintyjä ja Italia-asiantuntija Ella Kanninen on joutunut siinä määrin italialaisten kanssa tekemisiin, että jakaa kirjassaan tuon käsityksen.
Kunnon riitelijät ovat ”suuria persoonia”, ja esimerkiksi tiedotusvälineet hyödyntävät näitä äkkivääriä henkilöitä. Sikäläinen keskustelu on värikästä, kädet huitovat, eikä väittelyssä jäädä kohteliaasti kuuntelemaan toista osapuolta. Päälle puhuminen on väittelyssä menestymisen ehto.
”Olen monta kertaa vähän puolileikilläni sanonut, että italialaiset ja suomalaiset ovat toistensa vastakohtia. Nämä kaksi kansakuntaa ovat kuin saman puun eri suuntiin kasvavat oksat. Meillä on sama runko eli eurooppalaisuus, mutta siihen yhtäläisyydet käytännössä loppuvatkin”, Kanninen todistaa.
Monesti kuulee eteläistä tulisuutta luonnehdittavan nopeasti ohimeneväksi. Moni kokemuksesta kuitenkin tietää, ettei leppyminen nopean suuttumisen jälkeen tapahdu suinkaan sujuvasti. Sama koskee arviota eri kansallisuuksien eroissa mitattaessa itsetuntoa. Ei äänekäs räyhääminen ole suinkaan tae vankasta itsetunnosta – päinvastoin.
Osa Kannisen kokemuksista muistuttaa monien kokemuksia eteläisen Euroopan maista. Tutustukaapa vaikka Frances Mayesin kirjaan Toscanan auringon alla tai siitä tehtyyn elokuvaan. Maiden oma byrokratia suosii omia kansalaisiaan – miksipäs ei – eivätkä EU:n antamat suositukset tai jopa lakiin kirjatut velvoitteet paljoa hätkähdytä.
Tuossa suhteessa suomalaisia voisi nimitellä EU:n edessä itseään mielellään ruoskiviksi nöyristelijöiksi. Yritämme näyttää luokkamme kilteimmiltä siinä, missä monotamme omia kansalaisiamme perustellen kurinpitoa kirjaimin EU. Perintöä Ruotsin, Venäjän ja Neuvostoliiton vallan ajoilta?
Mistä Kannisen italialaiset osaavat olla ylpeitä, on ruoka ja viini. Niitä he esittelevät jatkuvasti televisio-ohjelmissaan aivan eri tavoin kuin meillä Suomessa. Siellä maakuntien omaleimaisuus on jatkuvasti ja ylpeydellä esillä. Ruokakulttuurin arvo ymmärretään samoin kuin maaseudun merkitys vastoin kuin monasti meillä Suomessa.
Yrittäisivät edes olla täsmällisiä
Välimeren maista kun on kyse, Kanninen manailee italialaiseen mentaliteettiin kuuluvaa luvatonta täsmällisyyden puutetta. Siinä missä suomalainen pedantti kelloon ja kalenteriin tuijottaja sopii tapaamisajankohdan, siinä italialainen keskustelukumppani ei asiaa noteeraa pilkuntarkasti. Siellä myöhästymisiin suhtaudutaan varsin ymmärtäväisesti. Kysyä kuitenkin sopii, jos myöhästymisen uhri onkin italialainen, miten pitkälle hän hyväksyy sen, että joutuu odottelemaan kohtuuttoman kauan?
Maassa maan tavalla myöhästymisen suhteen, mutta paikkakunnillakin on eroa suhtautumisessa toisten odotteluun. Kanninen kertoo Roomassa olevan ihan normaalia, jos myöhästytään tunnilla.
Sen sijaan hän varoittaa samasta ilmiöstä Milanossa. Siellä ollaan sen verran eurooppalaistuttu, ettei myöhästelyä suvaita samassa määrin. Ja vaikka tiukkaat kumppaniltasi, että mitä se ”tavataan iltapäivällä” oikein tarkasti ottaen tarkoittaa, vastaus voi jäädä epäselväksi. Vaan eipä käytäntö juuri muuksi muutu, kun liikutaan Suomessa ja maaseudulla: jos sovitaan viikonpäivästä (esim. keskiviikko), syytä on täsmentää viikko, pahimmassa tapauksessa missä kuussa.
Populismi on tullut jäädäkseen
Kanninen ennustaa ja toivoo populismin olevan laskukierteessä. Jos Silvio Berlusconi on siirtymässä historiaan – vai onko sittenkään? Se ei takaa, että populismi olisi kuolemassa pois poliittisesta käytöskulttuurista. Saattaa olla, että Berlusconin puolue on jumissa, mutta populismi on kätevä työkalu minkä tahansa poliittisen liikkeen palvelukseen.
Virheellisesti ja taktisesti media selittää populismin liittyvän oikeistolaiseen replikointiin. Kyse ei kuitenkaan ole aatteesta, vaan menettelytavasta. Tutustukaapa vaikkapa vihreiden palopuheisiin, niin havaitsette sielläkin käytettävän populistisia, yllyttäviä julistuksia.
Yksi populismin ilmenemismuoto elää ”spontaanisti” syntyvissä liikkeissä, joiden perimmäinen tarkoitus on herättää mahdollisimman laaja-alaista huomiota. Sopivasti asennoituneet tiedotusvälineet ja niissä agendaansa toteuttavat toimittajat antavat Sardiini- tai Silakka-liikkeille, Attacille tai Elokapinalle auliisti tilaa.
Kanninen kuvaa niitä pehmentäviksi politiikan ilmiöiksi. Kun niiden sivustoja käy katselemassa, ennuste Elokapinankin suhteen on: ne ovat kertakäyttötuotteita, joiden liepeillä hengailee huomiota kerjääviä pikkupopulisteja.
Liikenne on se, joka kertoo sekaan joutuvalle tulijalle, missä ollaan. Kanninen neuvoo, ettei ärsyttäminen kannata. Liikenteessä ihminen on aidoimmillaan, ja eteläisillä mailla kaasua painellaan huomattavasti enemmän kuin jarrua. Tätä Kanninen ei kysy: mikä on maailman lyhyin hetki? Se on aika, joka kuluu, kun Italiassa punainen liikennevalo on vaihtunut vihreäksi ja ensimmäinen tööttäys kajahtaa takaasi.
Missä tahansa moittimiseen syyllistyminen saattaa johtaa raivokohtaukseen. Jos suomalainen on yllytetty sanomaan, ettei pitänyt ruoka-annoksesta, voi joutua vihan kohteeksi. Se, että ravintolassa kysytään, oliko ruoka hyvää, ei tarkoita, että ryhtyisit rehelliseksi.
Näinä virusten aikoina italialaiset tuntuvat toimivan sääntöjen suhteen kuuliaisemmilta kuin Suomessa. Ennen kuin astut kauppaan, sinun odotetaan laittavan hengityssuojaimen päälle. Asiasta huomautetaan kohteliaasti, jopa yllättävän tiukasti. Meillä arkaillaan.
Ella Kanninen: Minun Italiani. Tammi 2021.
