Teos Ben Zyskowiczin nuoruusvuosista julkaistaan tänään.

”Emme saa koskaan suomettua uudelleen” – Ben Zyskowicz -kirja kertoo sukupolvikokemuksesta

Vielä äsken Venäjän arvostelijoita nimiteltiin lännen vasalleiksi ja Nato-kiimaisiksi.
MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Professori Vesa Vareksen teos Nuori Ben Zyskowicz. Suomettumisen vuodet (Otava) julkaistaan maanantaina. Teos kertoo 1954 syntyneen nykyisen veteraanipoliitikon dramaattisista nuorisopolitiikan vuosista 1970- ja 1980-luvuilla, mutta keskittyy myös sisäpoliittisen suomettumisen kuvaukseen ja analyysiin. Ben Zyskowicz on tunnetusti ilmiön kärkiarvosteijoita.

Vesa Vareksen mukaan suomettumisella tarkoitetaan nykyisin useimmiten esimerkiksi pidättymistä arvostelemasta Venäjän ulkopolitiikan aggressiivisia piirteitä, autoritäärisemmäksi tullutta hallintoa ja ihmisoikeusrikoksia tai vaikkapa sen kaasuputkihankkeiden myötäilyä. Neuvostoliiton jälkeen tällaisista ilmiöistä on käytetty myös esimerkiksi ilmauksia ”uussuomettuminen” tai ”jälkisuomettuminen”.

Mitä puolestaan Nato-keskustelun yksipuolisuuteen tulee, sitä kritisoineet henkilöt ovat kovin usein olleet henkilöitä, joiden mielestä aiemmin oli täysin asiallista paheksua Nato-myönteisiä puheenvuoroja ja leimata ne ymmärtämättömyydeksi, tyhmyydeksi, kiihkoiluksi, epäilyttäväksi haukkapolitiikaksi, ryhtymiseksi lännen vasalliksi – usein jopa ”kiimaksi”. Termin suomettuminen käyttö kuvaamaan sitä, mitä on tapahtunut Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, on usein ollut varsin historiatonta. ”Jälkisuomettumisesta” ja ”suomettumisen pitkästä hännästä” voi sen sijaan olla mahdollista puhua varsinkin silloin, kun Neuvostoliittoa myötäilevä linja on tuntunut jatkuneen samojen henkilöiden ja piirien Venäjää kohtaan säilyneenä kovin laajana ymmärryksenä, professori Vares kirjoittaa uutuuskirjansa epilogissa.

Toinen hiukan samanlainen ilmiö on asettuminen ”1970-lukulaiseen” ja ”kekkoslaiseen” argumentaatioon aivan kuin maailma ei olisi lainkaan muuttunut, tai pakonomainen tarve jatkaa Nato- ja Yhdysvallat-vastaisen argumentoinnin demonisoivimpia muotoja.

Uutuusteoksessa on käsitelty monia Ben Zyskowiczin 2000-2010-lukujen eduskuntapuheenvuoroja, joissa hän varoitti Venäjän siirtymisestä koko ajan autoritäärisempään ja aggressiivisempaan suuntaan.

Ja hän esitti näitä aikana, jolloin ne vielä herättivät paljon vastaväitteitä ja monien taholta jopa paheksuntaa – joko Nato-myönteisyydestä, Venäjä-vastaisuudesta tai juuttumisesta vanhaan kylmän sodan maailmaan.

Zyskowiczin kannanottojen taustalla oli pessimistinen käsitys Venäjän kehityksestä ja sen näkeminen, että tuo kehitys voisi hyvinkin koitua vaaraksi muillekin. Historia varusti varoittavat esi merkit ja myös tulevaisuuden uhkakuvan. Esimerkiksi vuonna 2003 Zyskowicz puolusti Baltian ja Itä-Euroopan maiden hakeutumista puolustusliitto Naton jäseniksi näiden historiallisilla kokemuksilla kommunistisesta sortovallasta ja turvatakeiden tarpeella. Hän puolusti Viroa ja Puolaa myös keväällä 2007, kun ne halusivat poistaa kommunistisen ajan muistomerkkejä julkisilta paikoilta ja kun Virossa niin sanotun pronssisoturipatsaan siirtäminen Tallinnan keskustasta hautausmaalle oli nostattanut venäläisvähemmistössä vandalismiin yltyneitä mielenosoituksia.

Zyskowiczin oma suositus turvallisuusratkaisuksi (Nato-jäsenyys) oli ilmeinen, mutta aikakautena, jolloin mielipidetutkimuksissa Nato-jäsenyys nautti vain 20–30 prosentin kannatusta ja kaikki muut puolueet vastustivat sitä, ei hän eikä kokoomus sitä aktiivisesti ajanut. Argumentit olivat joka tapauksessa vuonna 2008 samat kuin toistakymmentä vuotta myöhemmin, NATO-hakemuksen tultua ajankohtaiseksi: ”vapautuessaan teidän ihailemanne, ylistämänne ja Suomeenkin tavoittelemanne kommunismin ja neuvostovaikutuksen piiristä nämä niin sanotut itäisen Euroopan maat ja Baltian maat, nimenomaan he ja ne, olivat aloitteellisia siihen, että pääsisivät Naton jäsenyyteen, koska hakivat turvaa ja suojaa Naton piiristä. Venäläiset ja Venäjä tietävät, että demokraattisten maiden Nato ei ole uhka Venäjälle”.

Kokoomuksen kansanedustaja pääsikin professorin mukaan ihmettelemään, miten vanhat Neuvostoliiton ideologiset ystävät edelleen antoivat Venäjälle täyden tuen ja ymmärryksen. Hän piikitteli eduskunnassa, että ehkä asiat olivat herrojen mielestä kunnossa juuri siksi, että Venäjäkään ei ollut demokratia, vapaa maa eikä oikeusvaltio:

Edustaja (Esko-Juhani) Tennilä sanoi, että Nato pyrkii luomaan uhkaavan puristusrenkaan Venäjän ympärille. Herra puhemies! Venäjän johto tietää, että Nato ei ole uhka Venäjälle mutta se on uhka Venäjän uhalle niitä pieniä Venäjän naapureita kohtaan, joiden Venäjä katsoo kuuluvan omaan etupiiriinsä.

EU ei ole rikkonut kansainvälisiä sopimuksia, ei ole loukannut alueellista koskemattomuutta, se ei ole hyökännyt Ukrainaan. Suomalaisessa keskustelussa pitää tehdä selväksi, että Venäjän toimintaa ei pidä hyväksyä, ei lainkaan. Mutta Suomessakin käydään keskustelua, jossa pyritään EU:n toiminnalla oikeuttamaan tai perustelemaan Venäjän toimintaa Ukrainassa, hän ihmetteli.

Zyskowicz toi kirjan mukaan esille myös vision, jossa 1970-luku ja suomettuminen palaisivat. Tätä hän tilitti eduskunnassa joulukuussa 2016:

Minun sukupolveni sukupolvikokemus oli suomettuminen, jolla en tarkoita Suomen 1970-luvun ulkopolitiikkaa vaan maamme sisäisiä tapahtumia. – – Vaikka Venäjä päivä päivältä muistuttaa valitettavasti yhä enemmän Neuvostoliittoa, emme saa koskaan suomettua uudelleen. Diplomatian ymmärrän, mutta varsinkin julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa on pyrittävä asioiden totuudelliseen esittämiseen. Krimin laitonta liittämistä ja miehittämistä on sanottava laittomaksi liittämiseksi, Venäjän johdon ja median valehtelua omalle kansalle ja maailmalle on sanottava valehteluksi, siviilien häikäilemätöntä ja summittaista pommittamista (Syyrian) Aleppossa on sanottava sotarikokseksi ja niin edelleen.

Verkkouutisten Ben-tv:ssa Zyskowicz on koko ajan pitänyt esillä Venäjän toimia. Myös eduskunnassa jo joulukuussa 2021 – ennen Venäjän laajan hyökkäyssodan alkua – Zyskowiczin puhe oli hyvin suoraa:

Arvoisa rouva puhemies! Hyvät kansanedustajat! Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi viime viikolla Tukholmassa: ”Sotilaallisen yhteenoton painajaisskenaario on palaamassa Eurooppaan”. Totta, mutta kuka on aiheuttanut tämän tilanteen? Mikä maa ylläpitää ja kiristää jännitystä Ukrainan rajalla keskittämällä sinne ennennäkemättömän määrän sotajoukkoja ja aseistusta ja lähes uhkaamalla sodalla keskellä Eurooppaa? Venäjä. Mikä maa miehitti vastoin kaikkia keskeisiä kansainvälisiä sopimuksia Krimin niemimaan ja liitti sen laittomasti itseensä? Venäjä. Mikä maa loukkaa naapurimaansa suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta ylläpitämällä sotaa Itä-Ukrainassa? Venäjä. Mikä maa surmaa yksittäisiä ihmisiä Euroopassa kielletyllä kemiallisella aseella? Venäjä.

– Mikä maa tukee Valko-Venäjän diktaattoria, kun tämä yrittää painostaa naapurimaitaan ja Euroopan unionia käyttämällä siirtolaisia häikäilemättömästi hyväkseen? Venäjä. Aivan, toden totta: Venäjä, Venäjä, Venäjä. Edellä olevaa listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Kaiken tämän valossa Lavrovin puheet Tukholmassa ja Venäjän muutkin viimeaikaiset esiintymiset ovat irvokasta propagandaa.

Poimintoja videosisällöistämme

Zyskowicz korosti, että Suomen valtion olisi silti tullut pitää yllä hyviä poliittisia ja taloudellisia suhteita Venäjään. ”Uuden ajan oli kuitenkin poikettava suomettumisen ajasta ja suhtautumisesta Neuvostoliittoon nimenomaan siinä, että rivipoliitikkojen, median, kansalaisjärjestöjen, tieteen ja tutkimuksen, kouluopetuksen ja niin edelleen oli puhuttava totta Venäjän asioista”.

Kirjassa todetaan, että ”Venäjän aloitettua suurhyökkäyksensä Ukrainaan virallisenkin Suomen oli arvioitava tilanne uudelleen, ja sen ratkaisu oli sama kuin Zyskowiczilla oli ollut jo vuosia: Naapurin muututtua entistä arvaamattomammaksi ja käytännössä poistettua Suomelta muut vaihtoehdot Suomen turvallisuusratkaisun oli oltava NATO. Zyskowiczin osalta tämä merkitsi sitä, että suomettumisvuosista saadut kokemukset olivat tavallaan yhtaikaisesti kiertäneet täyden kierroksen ja saaneet uudenlaisen kulminaatiopisteen. Se, minkä hän koki vaaraksi, oli jälleen idässä; mutta tällä kertaa oli mahdollisuus astua sinne, minne hän toivoi, eli lännen sateenvarjon alle”.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
Uusimmat
MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)