Yhä vielä näitä ilmestyy: tosipohjaisia henkilökohtaisia sotakuvauksia, eikä vain kenraalitason patsastelua vaan suorittavan tason kokemaa. Kajaanilainen Osmo Rasilo (1917-2014) oli 22-vuotias, kun joutui talvisotaan Kuhmon itä- ja kaakkoispuolelle. Sotavuotensa hän oli tuleva toimimaan välittömässä etulinjassa, kaukana kaikesta. Marsalkka C. G. E. Mannerheim oli vain etäinen nimi. Rasilolla oli onni matkassa: hän ei kaatunut vastoin kuin ne noin 90[nbsp]000 suomalaista, jotka makaavat kotikirkkojensa sankarihaudoissa.
Osmo Rasilon poika Antti on koonnut suurikokoisen kirjan isänsä toimista vuosina 1939-1944. Osmo kirjoitti ahkerasti vihkoihinsa, piirsi karttakuvia ja valokuvasi niin tapahtumapaikkoja kuin kohtaamiaan henkilöitä. Päiväkirjojensa täydennykseksi hän rauhan tultua jatkoi muisteluitaan, laati esitelmiä ja artikkeleita. Hän antoi myös sotaa tutkineille haastatteluja, myös pojalleen.
Vaikka kokemusta aluksi ei ihmeemmin ollut, nuorukaisen vastuulle pantiin kiväärijoukkueen johto. Hän oli rohkea, esimerkillinen vaan ei uhkarohkea. Sota ei jättänyt henkisiä traumoja, vaikka kokemukset olivat kammottavia: hänen johtamansa tiedotusosasto käsitti 60 miestä: 13 kaatunutta, 23 haavoittunutta, kuusi paleltunutta ja seitsemän muuten sairastunutta. Eli 11 selvisi jota kuinkin ehjänä.
Esimerkiksi talvisodan loppuhetkinä tehty hyökkäys ”Esikuntakukkulalle” koitui suomalaisten katkeraksi tappioksi. Liki 60 vuotta myöhemmin Rasilo luetteli Kainuun Rajavartiossa syitä epäonnistumiseen: yhteenkuuluvuuden tunne tiessään, johtajien ristiriidat, ei tykistöä, suunnitelma oli kehno ja päällikön ote puuttui. Yllättävän monasti syy löytyy yksilöiden tai koko joukon korvien välistä.
Mistä hyvä esimies on tehty: oliko Rasilo kuin Linnan Koskela?
Tämän sotakertomuksen päähenkilö toimi ilmeisen hyvässä yhteistyössä esimiestensä ja alaistensa kanssa. Poikkeuksia toki oli. Hän ei ollut lepsu eikä kireä karjuja. Tehtävät suoritettiin huolellisesti valmistellen, vaikka vastoinkäymisiäkin sattui. Päiväkirjoissaan ja jälkikommenteissaan Rasilo tuntuu tyyneltä kuvaillessaan kriisitilanteita, joissa johtajalta edellytettiin tiukkuutta. Mitään äkkiteloituksia ei tapahtunut. Niistä huolehti kylliksi vihollinen.
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan stereotypioihin on heijastettu meidän aikamme johtavassa asemassa olevien metodeja. Miten he saavat työtoverinsa – siis myös alaisensa – motivoitumaan tämän päivän näsäviisaassa, julkisuuteenkin helposti kantelevassa työkulttuurissa? Milloin joku nimetön purnaa valtakunnan päälehden sivuilla ongelmistaan Hesburgerissa, milloin jossakin keskusvirastossa tai puolueessa. Nimettömät ampuvat tänään nettipuskasta ihan kuin vihollinen sodassa öisestä pimennosta.
Kuinka Osmo Rasilon sarkapuvussa Väinö Linnan Tuntemattomat olisivat pärjänneet? Olisiko käytökseltään äkkipikainen rääkyjä ja uhkailija luutnantti Lammio (Jussi Jurkka/Samuli Vauramo) suoriutunut? Entä sivistyneen tuntuinen pääkaupunkilaiskasvatti kapteeni Jorma Kariluoto (Matti Ranin/Johannes Holopainen)? Vielä on otettava harkintaan kesällä 1944 kaatuva, harvasanainen ja luottamusta herättävä Vilho Koskela (Kosti Klemelä/Jussi Vatanen) – näyttelijät Edvin Laineen ja Aku Louhimiehen elokuvaversioista.
Ehkä Rasilon hahmossa – selvisi hengissä – oli ominaisuuksia jokaisesta edellä mainituista. Hädän hetkellä hänessä saattoi ilmetä jopa Lammion piirteitä, kun tilanne vaati. Elämä ei sodassa tainnut toteuttaa vain yhtä myöhemmin keksittyä stereotypiaa, kuten johtamisen gurut mielellään nyt lajittelevat.
”Parhaat ne aina menevät”
Nykytyöelämässä voisi kärjistää, että parhaat lähtevät aikaisin, siviilioloissa sentään hengissä, ehkä kilpailijalle. Osmo Rasilon käymässä sodassa upseerit hyökkäsivät usein edessä mallia alemmilleen antaen, palkkio siitä oli monille kohtalokas, heitä kaatui runsain määrin. Kun hyvä uskottu toveri kuolee viereltä, Rasilo parahtaakin: parhaat ne aina menevät.
Esimerkillisiä ja rohkeita sotilaita eivät perässä tulijat aina palkinneet. Kirjan tarinat panevat aprikoimaan: eivät sankarihautoihin päätyneet aina olleet ainoastaan ja yksin vihollisen tappamia. Kun hyökkäykseen lähdettiin, saattoivat monet jäädä poteroihinsa tai jopa paeta paikalta. Oma nahka säilyi, mutta edellä menneet jäivät vaille muiden tukea ja menehtyivät. Yli 30[nbsp]000 sotilasta livahti ns. käpykaartiin. Pelkuruus saattoi olla eräänlainen sairaskohtaus tai itsekäs halu selvitä.
Aina upseeristo ei ollut esimerkillinen. Vuoden 1943 syyskuun 13. päivänä vihollinen hyökkäsi ”Joki”-kenttävartiota vastaan. Kun hälytys tuli, Rasilo riensi esimiestensä luokse heitä herättelemään. Hän löysi kolme heistä vuorokausia kestäneen ryypiskelyn tainnuttamina, eikä saanut ketään heistä edes ravistelemalla hereille. Kun viinaa oli, sitä juotiin tolkuttomasti uskossa, ettei vihollinen juuri sillä hetkellä häiritsisi.
Puolustukseen ryhtyneet suomalaiset olivat siis ilman komentajaa. Näin Rasilo ryhtyi johtamaan pataljoonaa. Hän pelasti juovuksissa olleen esimiehensä, mutta oli pelastamassa myös mottiin joutuneita suomalaisia. Rasilon kirjan todistusarvo tuossakin episodissa on, että samoihin kansiin on koottu monen mukana olleen versio, joten kyse ei ole vain yhden henkilön kertomasta.
Viimeisen sota-ajan stressin – jollei mukaan lueta vielä Lapin sotaa – suomalaiset kokivat, kun olivat saaneet tietää rauhantulosta ja saaneet määräyksen ”tappokielto”. Odoteltava oli vielä nöyrät 29 tuntia, kunnes vihollisen raskaan aseistuksen tulitus vihdoin päättyi. Alkoi rauha, ja molemmat osapuolet heiluteltuaan valkoisia lippuja kohtasivat tupakalla toisensa linjojen välissä.
Osmo Rasilo: Vastuunottoa ja harkintaa. Kokemukseni etulinjan reservinupseerina talvisodassa ja jatkosodassa. Omakustanne 2021, [email protected].
