Saku Tuominen on tunnetun Arto Tuomisen poika. Isä-Tuominen kunnostautui television taloustoimittajana ja ennen kaikkea Kauppalehden päätoimittajana, joka nosti lehden levikin hurjaan nousuun, melkein koko edesmenneen Uusi Suomi -konsernin pelastajaksi.
Sekä isä että poika ovat energisyydessään vertaansa vailla. Työtovereilleen he ovat kumpainenkin armottoman sähäköitä trimmaajia. Omakohtainen kokemus: kun Arto kulki Kauppalehden toimituksen avokonttorin lävitse, hän pysähtyi tenttaamaan: ”Onko se eilinen juttuideani jo valmis, minulla olisi pari lisää, pane vauhtia”. Tämä kerralla aina neljälle toimittajaparalle. Johan toimituksen stressitaso kohosi – ja levikki.
Totta on myös, kun Arton perheeseen syntyi Saku-poika, toimitus onnitteli: ”Se on sulle ihan oikein”, ja toivoivat Arton hiukan hellittävän. Vaan ei. Isästä ja pojasta on välillä jopa hankalaa puhua erikseen. On vaikeata määritellä, kummasta heistä on lausuttu: ”Kun ajatus katkeaa, puhe jatkuu”.
Saku sai kotoaan hyvät geenit ja rivakan avoimen suhtautumisen moneen suuntaan. Hän oli tv-sarjojen mestarillinen tuottaja: Hyvät, pahat, rumat, Kokkisota, Tanssi tähtien kanssa, Uutisvuoto jne. Hänen ohjelmansa nostivat monet tämän päivän julkkikset kukkaansa, osasta heistä on tullut tunnettuja yrittäjiä. Kirjojakin on syntynyt ruoasta, Italiasta ja elämän viisaudesta.
Saku Tuomisen kirjasta syntyy tekijästään kepeän humoristinen kuva sekä hyväkäytöksisyys. Nimeltä mainiten hän ei loukkaa, mutta kertoo kyllä juttuja, jotka tarinan kohteena oleva henkilö itse hyvin tunnistaa. Enimmäkseen ne ovat lempeitä henkilökuvia. Katkeruutta hän ei kohdista tai vihamiehiään erittele. Aiempaa avioliittoa ei analysoida, nykyistä hän suitsuttaa.
Lauri Helveen lounaslaki
Saku on pannut paljon energiaansa helsinkiläiseen ravitsemusalaan. Siispä hänen velvollisuuksiinsa kuuluu käydä testaamassa paikkaa tämänkin kirjan sivuilla kerrottuna. Tässä yhteydessä voi vain toivoa, kunpa hänestä ei ole muodostunut suosimilleen ravintoloille samanlaista piinaa kuin kauppaneuvos Heikki Tavelasta aikoinaan ravintola Palacelle.
Saku Tuominen antaa oivallisen neuvon, jota ravintolassakävijän on syytä pitää mielessä. Hän jututtaa erään eliittipaikan edeskäypiä ja kyselee, kuinka paljon henkilökunta kuulee asiakkaittensa juttuja, varsinkin illallisen edettyä jo pidemmälle. Voisiko ravintolanväki kuulla liki 80 prosenttia paikalla puhutusta? Hovimestari sanoi luvun olevan sata. Sommelier vahvisti tiedon. Varoitusta on laajennettava koskemaan, kun sopimattoman rennolla tuulella asioit maalla, merellä tai ilmassa.
Toinen, ravintoloihin liittyvää varoitusta Tuominen ei ole kokoelmaansa kirjannut. Kerrottakoon tässä. Se on niin sanottu Lauri ”Late” Helveen sääntö. Helve oli tunnettu edustusaterioilla viihtyvä edesmennyt HS:n taloustoimituksen päällikkö ja Kauppalehden päätoimittaja, jota työtoverit kutsuivat nimikkeellä ”Laiska-Late”. Sääntö kuuluu: ”Jos istut lounaalla ja ryhdyt jotakin poissaolevaa kommentoimaan tai jopa arvostelemaan, on hän kohta astuva samaan ravintolaan”.
Ideageneraattori, aina käynnissä
Saku Tuomisen selitys menestymiselle kovassa ideoiden tuottamiskilvassa on jatkuva, luutunut toimintatapa. Jos olet yli kahden vuosikymmenen ajan kehittänyt tuotteita, jotka menevät kaupaksi kyynisen koville tv-yhtiöille, se jos mikä vaatii metodin. Tuomisen esimerkki on haastava:
”Kehitin ideoita koko ajan, tauotta, liki maanisesti. Yksi harrastukseni oli sunnuntain Helsingin Sanomien lukeminen siten, että pyrin keksimään uuden ohjelmaidean lehden jokaiselta sivulta. Kun idea oli keksitty, käänsin lehden sivua ja keksin uuden. Ja uuden. Ja uuden. Kunnes tunnin päästä heitin kaikki menemään”.
Ja vaikka osa keksijän työstä oli turhaa, se ei kokonaisuudessaan ollut turhaa. Isossa roolissa olivat mahdolliset tilaajat, joista kaksi Sakulle läheisintä olivat Maikkarin Sari Valtanen ja Ylen Ykkösen Kari Kyrönseppä. He tiesivät, että ilman huteja ei ole hittejä, heille rohkea ei tuntunut vaikealta.
Ankara loppumoite
Pätkittäistä 477 sivua Tuomista ei tunnu uuvuttavalta. Lyhyet anekdootit monista tunnettujen kanssa kohtaamisista sekä jotkin anekdootit nimettömistä, pakottavat nautiskelemaan myös törttöilystä. Mutta kyllä poika-Tuominenkin kypsyy:
”Kun mietin mitä kaikkea näissä bileissä tapahtui, en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että viina oli mukana kaikissa juhlissa ja sitä meni paljon. Tänään huomaan sen olevan useimmissa juhlissamme sivuroolissa, ja suuri osa ihmisistä on kotona ennen puolta yötä… Kaipaanko vanhaa aikaa? Enpä juuri. Kadunko sitä? En sitäkään. Ennen mikään ei ollut paremmin. Ainoastaan eri tavalla”.
Yksi moitittava perusmoka kirjaan sisältyy, ja se on sen kansiotsikko. Tismalleen samanniminen on jo olemassa: ”Ettekö tiedä, kuka minä olen” (Atena 2010), jonka kirjoittaja Ari Turunen on aliotsikoinut hirtehisen teoksensa ”Ylimielisyyden historiaa”. Vaikka näiden kahden kirjan sisältö poikkeaa jyrkästi toisistaan, langetettakoon myöhemmin ilmestyneen teoksen tekijöille ankara moite.
