Kotimainen rahapelipolitiikka ja Veikkaus ovat puhuttaneet suomalaisia tälläkin vaalikaudella. Kritiikkiä on kuultu monesta suunnasta.
Ensimmäinen niistä on kohdentunut rahapelitoimintaan vuosien mittaan kehittyneisiin käytäntöihin. Ne eivät ole enää kestäneet nykypäivän moraalista arviointia.
Räikein epäkohta on koskenut rahapeliongelmaisten asemaa nykyisessä monopolijärjestelmässä. Sen sijaan, että rahapelitoimintaa pyörittävät tahot ja rahapelipolitiikasta vastanneet päättäjät olisivat aidosti kuulleet ja reagoineet päättäväisesti rahapeliongelmista kärsivien ja heidän omaisten hätähuutoihin, ratkaisu oli pitkään ummistaa silmät ja korvat ongelmilta. Tässä kukaan politiikko ei ole syytön.
On toki myönnettävä, että ainakin kaksi viimeistä hallitusta ovat yrittäneet tehdä erinäisiä toimia esille tulleiden epäkohtien korjaamiseksi. Juha Sipilän (kesk.) ja nykyisen hallituksen kausilla toteutetuissa arpajaislain uudistuksissa otettiin käyttöön muun muassa pakollisen tunnistautumisen ja tappiorajat kaikissa Veikkauksen peleissä rahapeliriippuvaisten tilanteen helpottamiseksi. Silti esimerkiksi monen rahapeliongelmasta kärsivien omaisten toivetta rahapeliautomaattien siirtämisestä pois valvottuihin pelitiloihin ei saatu aikaiseksi.
Myös parlamentaarisesti on päästy sopuun niin sanotun veikkausvoittorahajärjestelmän alasajosta, ja hyvä niin. Moraalisesti kestämättömästä kohtalonyhteydestä oli aikakin päästä eroon. Vuodesta 2024 lähtien aiemmin Veikkauksen tuotoista eläneet järjestöt saavat rahansa valtion budjetista, eivät peliongelmaisilta.
Veikkauksen monopolin uskottavuutta on myös syönyt yksinkertaisesti maailman muutos. Ympäristö, jossa rahapelejä nykyään pelataan, on ennen kaikkea digitalisoitunut. Käytännössä se on tehnyt kansallisten rahapelimonopolien rajoista turhia. Tämä on johtanut siihen, että vuoteen 2022 mennessä Veikkauksen yksinoikeusjärjestelmän markkinaosuus digitaalisessa rahapelaamisessa on romahtanut lähelle kriittistä 50 prosentin rajaa. Ja tämä trendi tulee jatkumaan tulevina vuosina, jos mitään ei tehdä.
Eniten metsään on mennyt nykyinen hallitus pyrkimyksissään vähentää suomalaisten ulkomaille suuntautuvaa pelaamista erilaisissa digitaalisissa kanavissa. Tuorein esimerkki tästä on viime vuonna arpajaislakiin yritetty niin sanottu kotiutusmaksublokkiehdotus, jonka eduskunnan perustuslakivaliokunta torppasi.
Sitä ennen käydyissä keskustelussa blokkia ajavien päätä ei kääntänyt edes kokemukset Norjasta, jossa käytössä olevat vahvat rahansiirron estot ovat tuottaneet juuri päinvastaisia tuloksia kuin oli kaavailtu. Niiden kymmenen vuoden aikana, kun blokit ovat olleet Norjassa käytössä, norjalaisten pelaaminen ulkomaisilla alustoilla on vain kiihtynyt.
Onkin selvää, että tulevalla vaalikaudella suomalainen rahapelipolitiikka tarvitsee uutta ryhtiä ja läpinäkyvyyttä.
Uuden rahapelipolitiikan ytimessä pitää olla nykyistä selvemmin rahapelihaittojen mahdollisimman tehokas estäminen. Tavallisen arjen tasolla se tarkoittaa sitä, että markettien koukuttavat pelikoneet saadaan vihdoin valvottuihin tiloihin. Lisäksi on tärkeää, että hallitus suhtautuu muutoinkin avoimesti niihin ehdotuksiin, joita rahapeliongelmaiset ja muut asiantuntijat ehdottavat.
Mutta samalla on tunnustettava, ettei tämä riitä. Jotta peliongelmiin voidaan jatkossa puuttua nykyistä paremmin, tulee kaikki rahapelitoimijat tuoda samojen sääntöjen piiriin ja niiden tulee toimia saman viranomaisvalvonnan alla. Suomen rahapelipolitiikassa onkin aika siirtyä lisenssijärjestelmään. Se on ainoa järkevä keino minimoida pelihaittoja digitaalistuneessa pelimaailmassa.
Selvitys lisenssijärjestelmään siirtymisestä pitää käynnistää heti, jotta se on valmis keväällä aloittavalle hallitukselle valmis toteutettavaksi. Hyviä ja riippumattomia henkilöitä johtamaan ja tekemään tätä selvitystä kyllä löytyy. Kysymys on nyt vain poliittisesta tahdosta ja halusta auttaa peliongelmaisia aidosti.
