Joukko huolellisesti valikoituja, tehtävään soveliaita kulttuurin tutkijoita ja tekijöitä on saanut mahdollisuuden lausua viisaita kirjailija Väinö Linnasta. Suurin osa 25 asiantuntijan teksteistä on kunnioittavaa ja vakavaa, vain muutama uskaltaa panna leikiksi.
Kirjoittajien sävy on liki harras, tuleehan Väinö Linnan syntymästä ensi joulukuun 20. päivänä kuluneeksi sata vuotta. Kyse on siis juhlakirjasta, joksi on luokiteltava myös kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläisen teos Kansalliskirjailija – romaani Väinö Linnasta. Eikä ihme: WSOY:lle Linna on merkinnyt pitkällistä kultaa ja kunniaa.
Kokoelman merkittävimpään rooliin kohoaa yksi kirjan toimittajista, alkusanojen ja keskeisen Linna-aiheisen esseen laatinut kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi. Hänen artikkelinsa on otsikoitu lupaavasti: ”Kadonneen imperiumin vastaisku, Pohjantähden historiankuvan kritiikki”. Siinä Nummi nostaa tikun nokkaan ne, jotka uskalsivat aikanaan kritisoida Pohjantähti-trilogiaa. Sävy on epäilynsanoja esittäneitä kohtaan ylimielinen.
Väinö Linnaa on luonnehdittu viimeiseksi kansalliskirjailijaksemme. Suhtautuminen Täällä Pohjantähden alla –trilogiaan ei ollut ainoastaan sokeasti palvova. Muutamat rohkenivat ottaa esille omien kokemustensa perusteella epäuskottavia piirteitä, jotka liittyivät torpparitarinan henkilöhahmoihin, paikalliskuvausten uskottavuuteen tai yhteiskunnallisten olojen maalailuun.
Historiantutkija Viljo Rasilan detaljikritiikki ei saa Nummelta tuomiota, mutta professori Seikko Eskolan esittämiä ”häiritseviä virheitä” Nummi osoittelee syyttävästi. Muita syntisiä Nummi on keräillyt kosolti: Lasse Lehtinen, Risto Volanen, Edwin Linkomies, Timo Tiusanen, Pentti Linkolakin!
Linnaa kritisoineita Nummi ylenkatsoo kirjailijan saaman menestyksen hurmiossa: ”Linnan voittokulku kirjallisuutemme valtatiellä 1990-luvun loppuvuosikymmeninä peittää helposti näkyvistä sivupolulla kulkevan, hampaitaan kiristelevän kriitikkojoukon, jolla Linnan romaanisarja edustaa vääristynyttä tai vääränlaista historiaa”. Näin siis kirjallisuuden professori joka itse on omissa kritiikeissään harrastanut asiatietoihin pohjautuvien huomioiden lisäksi ivailua.
Stereotypioiden tahtimarssi?
Linnan tuotantoa ja siitä tehtyjä ns. oheistuotteita – vaikkapa näytelmiä tai elokuvia – voisi hyvinkin katsella tänä päivänä niissä esiintyvien stereotypioiden kautta. Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähden henkilöhahmoja on vaivatonta nähdä leimallisten hahmojen galleriana.
Osoitellut ihmistyypit ovat viihteen ja taiteen helpottavia kehyksiä, ne ovat kirjailijan tuki ja turva, kuin sarjakuvista tempaistuja, nykyoloissa melkein kiellettyjä. Kirjailija Jouko Tyyri nimitti Tuntematonta partiopoikaromaaniksi. Oli harmi, että Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia jäi sen varjoon. Se oli julma taideteos sodasta.
Yhteisöjohtamisen ekspertit ovat analysoineet Tuntemattoman mieskokoelmaa. Samaa on tehty, kun villin lännen elokuvien tarkastelun kohteeksi otettiin roolihahmojen tyyppivalikoima. Tyhmäkin huomaa, kuka on hauska, ikävä, kuka hyvä, paha, sankari, kuka pelkuri. Katsojalle toki helppoa.
Itseään Linna luokitteli melkein sivustakatsojaksi. Silti hän menestyksen tultua lyttäsi vaikkapa J.L. Runebergin. Entä punakapina jonka ”valkoista” historiaa hän himmentää? Valkoista isäänsä hän nimitti lahtariksi. Linna sopi hyvin kapinansa hävinneiden punaisten ja sotien jälkeisen Suomen sielunhoitajaksi. Pitkänsillan pohjoispuoli alkoi heräillä ja porvari nukkua huonosti.
Suojellaanko Linna kuin Sibelius?
Tuntematon sotilas nosti Linnan taloudellisesti ja taiteellisesti onnistujien joukkoon. Toini Havun Helsingin Sanomissa 1954 julkaisema Tuntemattoman teilaus herätti edistyksellisen vasemmiston puolustustaisteluun, jonka Havu ja kritiikkiä esittäneet hävisivät. Löytyi vasemmistolaista historiakäsitystä pönkittävä punainen lanka.
Yhtä onnettomasti kävi myös HS:lle runsasta 60 vuotta myöhemmin, kun Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan 3. elokuvaversion halveksi lehdessä Juha Typpö – ilmiselvä ummikko. ”Louhimiehen elokuva ei kyennyt perustelemaan olemassaoloaan, se oli turha”. Tuon turhan elokuvan lyhyessä ajassa koki tarpeelliseksi yli miljoona elokuvateatterikatsojaa.
Politiken-lehden haastattelussaan vuonna 1964 Linna lausahtaa arvostelijoista tässä maassa:
”… Suomalainen kritiikki ei ole hyvää, se ei opeta kirjailijalle mitään. Sen älyllinen pohja on liian heikko, lähtökohtana on henkilökohtainen loistaminen: Katsokaa, miten sukkela olen! Tällöin ei arvostelu vaikuta uskottavalta edes silloin, kun se on oikeudenmukainen… Minä nimittäin pidän heikkoa kritiikkiä yhtenä syynä kulttuurimme puutteellisuuteen”.
Menestysteosten kanssa kriitikoilla olisi syytä toimia harkiten. Näkyvyys koituu riskitekijäksi. Voit ryhtyä perusteettomaan narsistiseen hyökkäykseen. Tästä huolimatta onnettomuus on, jos ja kun Linna nostetaan kaapin päälle Sibeliuksen rinnalle niin, ettei häneen kukaan vain ylettyisi.
Väinö Linna. Tunnettu ja tuntematon. 25 asiantuntijan näkökulmia. WSOY 2020.
