Oikeastaan ylipalvotusta sankarihahmosta on vapauttavaa lukea kuvauksia, jotka tuovat kuolemattoman jumaluuden meidän maan matosten tasolle. Martti Turtola nautiskelee ilmiselvästi, ja tässä hän kulkee kollegansa tri Juhani Suomen polkuja. Suomi on pistellyt niin Mauno Koiviston kuin C. G. E. Mannerheiminkin palvonnat kyseenalaisiksi.
Turtola luonnehtii Suomen suhtautumista Mannerheimiin käänteentekeväksi, niin kriittinen Suomi uskalsi olla joitakin vuosia sitten.
Suurmiesten hallitsematon palvonta on saanut Suomessakin käsittämättömiä muotoja. Heidän itsensä tai uskottujen kirjoittamat muistelmat ovat enemmän tai vähemmän munausten unohtamisia ja palvottavan erinomaisuuden korostusta. Presidentti J. K. Paasikivi tuumaili Mannerheimia seuratessaan tämän jälkiselittelyillään pyrkineen vain parantelemaan nekrologiaan. Yksi päätavoitteista oli selvitä sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ilman syytettä.
Marsalkka ei pitänyt juhlissa keskipisteenä olemisesta, mutta toisaalta yliviritetyt ylistyksen muodot olivat hänelle virkaan kuuluvaa pakkopullaa. Martti Turtola luonnehtiikin kärkirunoilijoittemme loitsuja Mannerheimin kunniaksi niin yliampuviksi, että tämä sai osakseen enemmän ulkoavaruudesta joukkoomme hypänneen jumalan kuin ihmisen kuvauksen:
”Suur` Äänisjärvi jo jäänsä särki.
Nyt marskin armeija rynnistää:
kuin keihäs se iskee – ja keihäänkärki
on joukkomme nuori ja huimapää.
Taas tuttuna soi tyly tykkien kuoro;
on meidän taisteluvuoro”.
Yrjö Jylhän Syvärin laulu joutui sekin sodan jälkeen neuvostovihamielisenä sensuroiduksi muun muassa Jylhän valittujen runojen kokoelmasta.
Jopa Mannerheimin kuolinpäivästäkin tuli eräänlainen ylennyksen hikihelmi. Kuolinpäiväksi kiemuroitiin tammisunnuntai vuonna 1918, 28.1., joka oli vapaussodan alkamispäivä. Jopa kuolinpäivämäärää manipuloimalla haluttiin ikuistaa vapaussankarin suurtyö.
Turtola tölväiseekin: ”…myytin muodostaminen hänen kuolemastaan aloitettiin jokseenkin samalla hetkellä, kun henki irtosi suurmiehestä… Olisihan melkein kunnianloukkaus, jos marsalkka olisi kuollut ihan tavallisena päivänä!” Myöhemmin päivämääräksi on kylläkin kirjattu 27.1.2918.
Alkoholi, sisäisesti: lääke pelkoon, masennukseen, yksinäisyyteen
Niin Juhani Suomi kuin Martti Turtola ovat ihmetelleet marskin alkoholinkäyttöä, mikä kuului jokapäiväisenä nautintoaineena arkirutiineihin vuosikymmenten ajan. Aterioiden luonnetta voi päivän mittaan luonnehtia varsin kosteaksi työmaajuomailuksi, lounas viineineen ja konjakkeineen jatkui illallisjuomineen plus ennen yötä nautittuihin hyvän unen takaaviin grogeihin.
Turtola joutui Jean Sibeliuksesta kirjoittaessaan pohtimaan myös säveltäjämestarimme alkoholinkäyttöä. Se takasi rentoutumisen: ”Juotuani puolikkaan shampanjaa, johdan orkesteria kuin nuori jumala”. Muuten Sibelius kamppaili hirvittävän ramppikuumeen kourissa.
Mannerheimin suhteen asetelma oli toinen, Turtola kirjoittaa:
”Hän (Mannerheim) oli kiistatta muiden yläpuolella. Entäpä jos asia ei ollutkaan näin. Mannerheim tarvitsi päivittäin alkoholia, nuorempana yksinäisyyteen, orpouteen ja köyhyyden luomaan alemmuudentunteeseen… Hänellä oli vuosi vuodelta yhä vähemmän omaa yksityistä elämää, sotavuosina ei käytännössä lainkaan… Mutta eivät edes äärimmäisen muodolliset ateriatkaan olleet todellisia rentoutumishetkiä. Mannerheim loi niistä monia upseereita kiduttaneen, lähes sadistisia piirtäneen rituaalin.”
Turtola heittää asiasta vastuun lukijalle: tuumikaa itse, onko se alkoholismia, sen saa jokainen tykönään päättää.
Viina takasi ehkä tasaisen pöhnän, mutta se ei näyttänyt auttavan ylipäällikköä tekemään päätöksiä. Ja jos hän sitten vihdoin päätti, saattoi hän pahoissa tilanteissa sälyttää vastuun kuitenkin päämajan alaisilleen. Parlamentarismia ja politiikan tekoa kun hän vihasi, suurissa kysymyksissä hän saattoi vaieta ja todeta, että ”herrathan päättää”.
Kansalaiset saattoivat luulla, että se oli marski, joka teki viisaat päätökset poliitikkojen tehdessä aina ne ikävät, tyhmät ja väärät käskyt.
Vihattu, jumaloitu
Kukaan työpsykologi ei ole ennättänyt analysoida Mikkelin päämajan työpaikkahelvettiä. Siellä oikutteleva, vanhuuden rappeumista sekä fyysisesti että henkisesti oireileva suurmies simputti niin itseään pätevämpiä sotilaita kuin myös valtakunnan parlamentaarista johtoa (viimeksi mainittua hän halveksi yli kaiken).
Hän oli suuresti riippuvainen päämajamestarista, kenraali Aksel F. Airosta, mutta ei koskaan suonut tälle pääsyä kotiin. Selitys oli, ettei hänellä ollut ymmärrystä normaalielämää viettävien ihmisten tarpeisiin. Hänellä oli selvä pärstäkerroinpolitiikka, joka ehkäisi osaavimpien sotilaiden valitsemisen oikeille johtopaikoille. Onni oli, että sotilaat oli koulutettu tottelemaan – liiankin kanssa alistumaan.
Marski itse oikutteli, jos ei saanut haluamaansa. Aivan kuten Urho Kekkonenkin presidenttinä ollessaan, Mannerheim uhkasi erota, kunnes hänet imarrellen maaniteltiin pysymään tehtävässään. Joskus se oli viisasta, joskus ei, kuten Turtola sanoo: ”Mannerheim oli sairastunut kuin vanha teatteridiiva”.
Häntä nimitettiin Suomen kuninkaaksi, koko välirauhan ajan hän käveli demokraattisesti valittujen luottamusmiesten ylitse, lähti silmät ummessa sotaan – se siitä ajopuuteoriasta, jonka mukaan Suomi joutui Saksan rinnalle Neuvostoliittoa vastaan täysin viattomasti ja vastentahtoisesti.
Vuonna 1918 Helsingin valtauksen suorittanut ja ratkaisevan avun antanut saksalaisdivisioonan johdossa olleen kenraali Rüdiger von der Goltzin luonnehdinta Mannerheimin sotilaallisista taidoista oli tyrmäävä: ”operettikenraali”.
Talvisodan ”sotaministeri” Eljas Erkko solvasi: ”Mannerheim oli täysi ryssä”, millä lehtikeisari korosti sitä, että Mannerheimille Suomi oli vain hyötyväline, jonka itsenäistymisestä tämä ei välittänyt tuon taivaallista. Vuonna 1918 ja vielä sen jälkeenkin päätavoite oli kukistaa vallankumous Venäjällä astinlautana Suomi.
Niin mitähän työpsykologi olisi Mannerheimin johtamistavasta todennut? Tänään hyvä neuvo saattaisi olla yrityksen kuin yhteisönkin suhteen: lähtekää läiskimään, tuossahan sairastuvat kaikki muutkin.
Tarjolla siis kaksi näkemystä: Suomi selvisi, kiitos Mannerheimin tai hänestä huolimatta.
Martti Turtola: Mannerheim. Tammi 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
