Poliittisissa piireissä on saamassa yhä laajenevaa kannatusta ajatus, että seuraavan hallitusohjelman pitää olla ainakin lyhyt.
Sisällöllisiä tavoitteita asettavat puhuvat korkeintaan viiden strategisen ydinhankkeen kirjaamisen riittävyydestä.
Vikkelistä käänteistään tunnetun Napoleon Bonaparten maksiimin mukaan perustuslain pitää olla lyhyt ja epäselvä.
Napoleon suosi tätä ajatusta, koska hän ei halunnut minkään sitovan omia käsiään: hän halusi mahdollisimman laajan toimintavapauden, vailla kirjattuja rajoitteita.
Nyt ollaan ilmeisesti luomassa keväällä muodostettavaan hallitukseen jatkuva tulehduspesäke, kun mitään ei kunnolla sovita ennen hallitustyöskentelyn alkamista.
Lyhyt hallitusohjelma tarkoittaa väistämättä, että toteutettavan politiikan sisältöä ei voida hahmottaa. Piru piilee aina yksityiskohdissa: kaikki mikä ylipäänsä kannattaa tehdä kannattaa tehdä perin pohjin huolellisesti.
Ellei asioita sovita yksityiskohtaisesti, vaan tuudittaudutaan siihen, että kukin asia ratkaistaan sitä mukaa kuin ne eteen tulevat, ajaudutaan kestämättömään tilaan, itse asiassa koko hallituskauden kestävään pysyvään poliittiseen kriisiin, eräänlaiseen päätöslamaan. Hallituksen energia menee päiväkohtaiseen nahisteluun eikä maalle kyetä näyttämään suuntaa.
Politiikan toteutus on joka tapauksessa monimutkaista, riidanalaista ja käytännössä se voi jopa osoittautua toteuttamiskelvottomaksi. Siksi olisi tarpeen, että hallituksella on jo aloittaessaan yhtenäinen tahtotila, jonka se on selvästi kirjannut ohjelmaansa.
Menestyksekäs ja tulevaisuuteen suuntautunut poliitikko on taitava saamaan mieluisiaan kirjauksia keskeisiin ohjelmapapereihin. Tällaisia kirjauksia kutsutaan politiikan slangissa henkareiksi. Ne ovat kirjattuja teemoja, joihin voi ripustaa tulevia vaatimuksiaan: ”Tämä sovittiin jo hallitusohjelmassa – sen takiahan me sen sinne henkariksi halusimmekin kirjattavaksi.”
Lyhyt ohjelma voi olla selvä. Voisihan hallitus periaatteessa ilmoittaa luettelon tavoitteistaan ja asettaa niille määrälliset indikaattorit. Yhteen liuskaan mahtuu monta indikaattoria ja niille numeeriset tavoitearvot.
Tätä ei tietenkään tehdä, sillä hallituksen tavoitteiden toteutumisen seuranta olisi silloin tehty oppositiolle aivan liian helpoksi. Hallituksen epäonnistuminen olisi kiistattomasti jokaisen nähtävissä.
Mieluummin uusi hallitus luo toimintansa eteen sakean sumuverhon.
Pitkäkin ohjelma voi toki olla epäselvä. Jos ohjelmaan sisällytetään runsaasti lämpimiä sanoja, vailla täsmällistä merkitystä, kukaan ei saa selville, mitä hallitus oikeasti tavoittelee eikä myöskään saada selville sitä, menestyykö hallitus politiikassaan vai ei. Silloin tappio voidaan selittää voitoksi ja taantuminen edistymiseksi.
Maan 64 ensimmäisten hallitusten ohjelmissa oli keskimäärin vain 574 sanaa.
Hallitusohjelmien sanojen lukumäärä on sittemmin kasvamistaan kasvanut. Viiden viimeisen hallituksen hallitusohjelmassa oli keskimäärin 11 304 sanaa, mutta niitä edeltävissä viidessä keskimäärin vielä vain 7 664 sanaa.
Viimeaikaiset hallitusohjelmat ovat kärsineet riittämättömästä konkretiasta: ohjelmissa on liikaa ’kehittämistä’ ja liian vähän numeerisia tavoitteita. Tämän seurauksena on monin kohdin tullut mahdottomaksi arvioida, onko hallitus edennyt vai taantunut tavoitteiden toteutuksessaan. Tämä on omiaan luomaan epävarmuutta, joka on kansakunnan kehitykselle myrkkyä.
Jos hallitusohjelma on lyhyt ja epäselvä, hallitus luo silmilleen päivittäin laukeavan poliittisen miinan: jokaisesta yksityiskohdasta pitää erikseen kiistellä hallituskumppaneiden kanssa.
Ylimalkaiseen ohjelmaan tyytyvät poliitikot siirtävät ratkaistavat ongelmat tulevaisuuteen. Hallituksen energia menee tällöin päiväkohtaisten konfliktien keskeytyksettömään selvittelyyn eikä uusille avauksille yksinkertaisesti riitä tarmoa.
Jos asioista ei sovita jo hallitusta muodostettaessa luodaan hallituskauden kestokiista, eräänlainen poliittinen itsemurha-automaatti.
Jos hallitusohjelma on lyhyt ja epäselvä, tilanne on sama kuin laiskan miehen töissä: Aloittamista vaille valmis. Kun kaikkea ei ole sovittu, mitään ei ole sovittu.
Kirjoittaja Matti Wiberg on valtio-opin professori Turun yliopistossa.
