Pohjois-Korea näytetään meille lähinnä kummallisuutena, eristäytyneenä reliikkinä, outona takapajulana. Uutisissa kuulemme maan uhkailuista, sosialistisista oudoista sloganeista, ydinkokeista, sotilasparaateista, Kimin dynastian henkilöpalvonnasta.
Uutisointi perustuu usein hämmästelyyn, jopa huvittuneisuuteen, ”museon” ihasteluun. Pohjois-Korea näyttäytyy suurena ja vaarattomana vitsinä.
Mikään ei voisi olla väärempi arvio.
Maassa tapahtuu hirvittäviä asioita.
Pohjois-Korean todellisuus on kauhu, jonka kasvot kuuluvat Shin Dong-hyukille.
Shin Dong-hyuk syntyi Kaechonin vankileirillä numero 14 Pohjois-Koreassa 31 vuotta sitten. Hänen äitinsä ja isänsä olivat sattumalta valikoituneita elinikäisvankeja, jotka leirin vartijat palkitsivat sillä, että heidän annettiin viettää muutama yö vuosittain yhdessä ja tehdä lapsi.
Shinin todelliset vanhemmat olivat leirin vartijoita. Hän varttui 23-vuotiaaksi nälässä saaden joka päivä saman pienen annoksen maissi-kaalikeittoa. Raaka työ, väkivalta, kidutus ja kuoleman uhka olivat koko ajan läsnä. Opettajat pieksivät hänen luokkakavereitaan hengiltä. Häntä poltettiin lapsena kuulustelussa, hänen kätensä ovat pakkotyöstä vääntyneet, hänen keskisormestaan leikattiin rangaistuksena pala.
Mutta hänelle tehtiin vielä paljon pahempaa.
Shin kasvatettiin olemaan tuntematta kiintymystä, kykenemättä empatiaan, osaamatta nauraa tai itkeä. Hän ei tiennyt mitä rehellisyys tarkoittaa tai mitä on anteeksiantaminen; oli vain tottelu. Hänet kasvatettiin vakoilemaan ja kielimään leirin muista ihmisistä. Hän ilmiantoi veljensä ja äitinsä, joiden kuuli suunnittelevan pakoa, ja joutui seuraamaan heidän teloitustaan. Hän tunsi äitiään kohtaan vain vihaa.
Shinille ei kerrottu mitään ympäröivästä maailmasta. Hän luuli kaikkialla olevan samanlaista. Hän ei tiennyt mikä on Kiina tai että maapallo on pyöreä.
Meitä voi yllättää, ettei hänelle oltu edes opetettu, kuka on Kim Il-sung tai että muutaman kymmenen kilometrin päässä on pääkaupunki nimeltä Pyongyang. Shinin ei tarvinnut tietää, sillä hänen piti satojen tuhansien muiden tavoin vain tehdä orjatyötä ja kuolla noin 45-vuotiaana.
23-vuotiaana Shin sattumalta kohtasi leirillä miehen, joka kertoi ulkomaailmasta. Lähinnä hänen kertomuksensa grillatusta liharuoasta innoittivat Shiniä, niin että hänestä tuli lopulta ensimmäinen ihminen, joka onnistui pakenemaan Pohjois-Korean vankileireiltä ulkomaille.
Pohjois-Korean kauhuksi ensimmäinen pakenija on erittäin älykäs. Nälkä ei ollut vaurioittanut hänen aivojaan, kuten kolmasosalle lapsivangeista käy. Shin kiertää kertomassa todellisesta Pohjois-Koreasta. Hän opettelee yhä elämää. Hänellä on valtavia sopeutumisvaikeuksia. Hän sanoo olevansa yhä henkisesti leirillä ja taistelee syyllisyydentuntojen kanssa.
Shin kävi Suomessakin viime syksynä kirjansa Leiri 14 (Gummerus) markkinointikiertueella. Sen synnyttämistä jutuista ei ehkä aivan käynyt ilmi se, että hänen olemassaolonsa todistaa jostain valtavasta ja täysin käsittämättömästä kokonaisuudesta.
Pohjois-Korea alkoi kasvattaa hänestä eläintä jo 30 vuotta sitten. Maalla oli siis jo silloin ja on yhä leirijärjestelmä, joka on koko ajan käsitellyt satoja tuhansia ihmisiä.
Ranskassa Shin sai aikaan keskustelua siitä, mitä ihminen todella on – ja onko hän ihminen. Shinin luulisi olevan tutkimusaarre esimerkiksi psykologeille.
Pohjois-Korea ei tuomitse leirille vain rangaistavaa henkilöä. Leirille lähtee hänen koko perheensä eliniäkseen. ”Kolmen sukupolven rangaistuksen” järjestelmässä myös leirillä syntyvät lapset pysyvät siellä koko ikänsä, sillä heissä virtaa petollista verta.
Näin Pohjois-Korean gulag on niin suuri pelote maan asukkaille, että se on estänyt Kimin suvun syrjäyttämisen.
Kim Il-sung loi järjestelmän 1957. Pohjoiskorealaiset jaettiin kolmeen luokkaan ja 51 alaluokkaan heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa arvioidun luotettavuuden mukaan. Ehkä sadan tuhannen ihmisen muodostamassa yläluokassa ovat työväenpuolueen jäsenet, valtion työntekijät ja upseerit.
Jos läntiset maailmanparantajat välittäisivät todellisimmista epäkohdista, emme kuulisi juuri muusta kuin Pohjois-Koreasta.
Pohjois-Korean vankileirijärjestelmän pitkäkestoisuudelle ja kauhuille ei ehkä mikään nykyhistoriassa vedä vertoja. Pohjois-Koreassa on *vuosikymmeniä* ollut kuusi yli 200 000 vangin leirikaupunkia, joiden asukkaita kohdellaan jätteenä.
Läntiseen elämään kuuluvan ihmisoikeusteollisuuden parissa kymmenet tuhannet aktivistit vaativat parannuksia ja lobbaavat maidensa hallituksia. Suosittu syyllistämisslogan on kysyä, haluaako omien lastensa sanovan jonain päivänä natsien lasten tavoin ”miksi te sallitte sen ettekä tehneet mitään”.
Usein väitetään, että Pohjois-Koreasta tiedetään ja maata ymmärretään kovin vähän. Ne puheet ovat täyttä roskaa. Pohjois-Koreasta tiedetään kaikki olennainen – eikä sille tehdä mitään. Pohjois-Korea ei ole mikään huvittava camp-valtio vaan helvetti, ja viimeistään Shin Dong-hyukin myötä se tiedetään varmasti.
Kirjoittaja Juha-Pekka Tikka on Verkkouutisten ja Nykypäivän politiikan toimittaja.
