Kaksi vuotta sitten Kiovassa Euromaidan-liike repäisi Ukrainan entisen Neuvostoliiton – Venäjän- etupiiristä. Presidentti Vladimir Putin ei siekaillut, vaan liitti maaliskuussa 2014 Krimin kehittyneen hybridisodan keinoilla Venäjän federaation yhteyteen ja ryhtyi tukemaan aseellisesti ja humanitäärisesti Itä-Ukrainan separatisteja. ETYJ:iin nojautunut kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä menetti merkitystään, mutta samalla Putin päätti rangaista Euroopan unionia aloittamalla aggressiivisemmat unionin heikentämiseen ja epävakauttamiseen tähdänneet toimet.
Eurooppaan on tullut vuoden 2015 kuluessa lähes miljoona turvapaikan hakijaa, jonka seurauksena Länsi-Balkan ja monet EU:n jäsenvaltiot ovat turvallisuuskriisin kynnyksellä. Euroopassa palataan vuoteen 1989, kun eri puolilla on aloitettu rakentaa uudestaan tällöin kaatuneita muureja. Pakolaiskriisi tapahtui ”odottamatta”, vaikka Välimeren yli tapahtunut turvapaikan hakijoiden ja siirtolaisten virta on jatkunut jo 1990-luvun alusta alkaen.
Uuden asetelman taustalla on useita tekijöitä. Ensiksi Venäjällä vuosina 2011-2012 tapahtui ratkaiseva sisäinen muutos, kun Dmitri Medvedevin yritykset muuttaa maan kehityksen suunta epäonnistuivat. Mikäli Medvedev olisi jatkanut vallassa, olisi Venäjä alkanut ehkä integroitua Eurooppaan ja toisaalta alkanut adaptoida demokraattisia periaatteita. Myös syvempään kansainväliseen yhteistyöhön Medvedevin Venäjä oli valmistautunut. Libyan kansannousun yhteydessä kevät-kesällä 2011 Medvedev hyväksyi YK:n turvallisuusneuvostossa epäsuorasti Naton pommitukset. Mutta silloinen pääministeri Vladimir Putin ei tätä ratkaisua enää hyväksynyt. Kyse ei ollut hänelle kriisinhallinnasta. Hän piti ”värivallankumouksia” uhkana Venäjän vakaudelle, toisin sanoen vuosina 2000-08 rakentamalleen ”ohjatulle demokratialle” (managed democracy) ja maan asemalle yhtenä maailmanyhteisön tulevana suurvaltana.
New York Timesin pitkäaikaisen Moskovan kirjeenvaihtajan Steven Lee Myersin tuore Putin-elämäkerta The New Tsar osoittaa piinallisen selkeästi, miten Venäjä muuttui Putinin kolmannen kauden alusta 2012 alkaen ”tsaristiseksi tyranniaksi”. Putin syytti länsimaita yrityksistä luoda Venäjälle epävakautta, toisin sanoen demokratiaa. Pääministeri Putin nimitteli ulkolaisia vaalitarkkailijoita duuman vaalin alla joulukuussa 2011 ”ulkomaisiksi agenteiksi” ja Yhdysvaltoja ”aktiivisesta toiminnasta”, mikä Myersin mukaan oli lainattu KGB:n sanakirjasta. Maaliskuussa 2012 Putin valittiin kolmannelle kaudelle mielenosoitusten saatossa, joita ei jatkossa juuri enää nähty. Mikäli EU:ta – ja Suomea – voidaan jostain arvostella jälkikäteen, se liittyy Venäjän muutoksen ennakointiin. Johtaviin asiantuntijoihin kuuluva suomalaislähettiläs totesi esitelmässään 12.11.2012, että ”Venäjän suhde Natoon ja Eurooppaan on retoriikasta huolimatta demilitarisoitunut”. Arvio heijasteli suomalaista ”strategista kulttuuria”, jossa lähtökohtaisesti puolustetaan status quota, vakautta, johon tosiasioiden on mukauduttava eikä päinvastoin. Muutoin arvio oli täysin väärä. Suomi voi harjoittaa aktiivista vakauspolitiikkaa, mutta se ei voi nojautua väärään tilannekuvaan.
Myers osoittaa myös, miten Putin jo virkakauden alussa 2000 katsoi, että kyse hänen presidenttiydessään on Venäjän hajoamisen estämisestä, kuten hän virkaatekevänä presidenttinä helmikuussa 2000 perusteli laajan hyökkäyksen Tsetsheniassa. Putinin näkemys on sittemmin entisestään selkiytynyt: länsimaiden tukemat Ukrainan ja Pohjoisen Afrikan kevään 2011 demokratiakumoukset ovat hänen mukaansa ISISin ja pakolaisuuden taustalla. Putin ilmoitti YK-puheessa 2015 saman ja syytti länsimaita ainakin epäsuorasti terrorismista, koska ne olivat tukeneet demokratialiikkeitä ei vain Venäjällä, vaan Ukrainassa, Georgiassa ja Pohjois-Afrikassa sekä Lähi-idässä.
Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin 2003 lisäsi varmasti alueellista epävakautta, joka tosin oli ennen muuta seurausta Yhdysvaltojen sodanjälkeisen kriisinhallinnan epäonnistumisesta. Länsi-Balkanin kokemukset eivät kiinnostaneet George W. Bushin hallintoa. Näin Saddam Husseinin kasarmeilta ulospotkituista joukoista tuli yksi epävakauden lähde. Länsi-Balkanilla sotilaat pidettiin sotien jälkeen kasarmeilla ja sota-armeijat ajettiin alas hallitusti monen vuoden kuluessa. Toisaalta sen, että Yhdysvallat reagoi voimatoimilla syyskuun 2001 massiivisiin terrori-iskuihin ei pitäisi olla ihmettelyn aihe, kun katsotaan, miten Ranska on nyt reagoinut paljon pienempään iskuun.
Suomessa oltiin pitkään vakuuttuneita, että harjoittamalla ”aktiivista vakauspolitiikkaa” varmistetaan stabiili turvallisuustilanne Pohjois-Euroopassa. Tällöin on lähinnä kysymys Naton laajentumisesta, sen torjumisesta nykyisessä asetelmassa vakautta heikentävänä tekijänä. Mutta Naton laajennus Suomella ja Ruotsilla on tällä hetkellä toissijainen turvallisuuskysymys sen rinnalla, kun arvioidaan mitä Euroopassa nyt tapahtuu. Tämän mukaisesti Suomi on valmis osallistumaan sovitulla tavalla Lissabonin sopimuksen 42/7 artiklan mukaisiin avustustoimiin Ranskan tukemiseksi. Pakolaisuus lisää nationalismia ja rasismia. EU:sta tehdään syntipukki, ei siksi, että se olisi aiheuttanut nämä ongelmat, vaan siksi, että se ei ole kyennyt estämään pakolaisuutta. ”Kehitys Euroopassa vastaa Putinin toiveita”, kuten Die Welt -lehden asiantuntija Alan Posener toteaa 28.11.2015 lehdessä.
Kirjoittaja Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.
