Monen eurooppalaisen maan turvallisuuspoliittinen asema on muuttunut nopeasti Ukrainan kriisin seurauksena. Euroopassa katsotaan, että voimapolitiikka on palannut kansainväliselle areenalle. EU, Yhdysvallat ja Nato syyttävät Venäjää yrityksistä horjuttaa Ukrainan hallintoa ja väkivaltaisuuksien lietsonnasta Itä-Ukrainassa.
Myös Suomessa ja Ruotsissa on herätty muuttuneeseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Puolustusministeri Carl Haglund (r.) ilmoitti lauantaina Hufvudstadsbladetin lehtihaastattelussa toivovansa seuraavaan hallitusohjelmaan kirjausta Suomen ja Ruotsin välisen puolustusliiton selvittämisestä. Maanantaina Haglund kuitenkin oikoi avaustaan Ylelle. Sen sijaan hänen mielestään tulevan hallituksen pitäisi aloittaa selvitys maiden meri- ja ilmavoimien yhdistämisestä.
Haglund ja Ruotsin entinen puolustusministeri Karin Enström esittelivät jo viime toukokuussa Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön kehittämisen työsuunnitelman.
Suomen ja Ruotsin välistä puolustusliittoa olisi kuitenkin hyvä selvittää. Mikäli Suomi ja Ruotsi haluavat tosissaan kehittää puolustusyhteistyötään ja vahvistaa turvallisuuspoliittista asemaansa Itämeren piirissä, maiden kannattaisi solmia valtiosopimukseen perustuva puolustusliitto, joka koskisi myös kriisin ja sodan ajan olosuhteita.
Maiden ilma- ja merivoimilla on jo entuudestaan rajat ylittävää harjoitusyhteistyötä. Tähän asti operatiivinen yhteistyö on kuitenkin suljettu pois.
Suomen ja Ruotsin lisääntyvä puolustusyhteistyö on tietenkin hyvä asia varsinkin turvallisuuspoliittisesti epävakaina aikoina. Yhdessä voidaan lähtökohtaisesti tehdä enemmän kuin yksin. Kriisin ja sodan ajan olosuhteissa pelkkä rauhan aikana tapahtunut harjoittelu ja materiaalihankinnat eivät kuitenkaan kanna pitkälle.
Mikä tahansa valtio tarvitsee tosi paikan tullen tuekseen kansainvälistä, konkreettista apua läheltä ja kauempaa. Tällaista apua ei ole tarjolla, mikäli asianmukaiset sopimukset turvatakuineen puuttuvat. Tästä löytyy useita esimerkkejä 1900- ja 2000-luvuilta.
Siten pelkkä puolustusyhteistyön syventäminen ilman konkreettista ulottuvuutta on lähinnä turvallisuuspoliittinen illuusio.
Samaan illuusioon voidaan lukea eri poliitikkojen ja entisten diplomaattien viimeaikaiset puheet Nato-optiosta, jonka avulla Suomi säilyttäisi liikkumavaransa eikä haastaisi tarpeettomasti Venäjää. Niin kutsuttua Nato-optiota voi verrata vaikka palovakuutukseen, jota yritetään ottaa sen jälkeen, kun talo on palanut maan tasalle.
Sekä Suomen että Ruotsin kannattaisi käydä ennen ensi kevään parlamenttivaaleja tosissaan avointa keskustelua mahdollisesta Nato-jäsenyydestä poliitikkojensa johdolla. Natosta ei kannata tehdä tieten tahtoen mörköä, eikä avointa keskustelua pidä sekoittaa kansan painostukseen tai pakottamiseen. Avoimen keskustelun lisäksi tarvitaan myös riittävä tuki kansalta.
Jäsenhakemuksen jättäminen juuri nyt Ukrainan kriisin jatkuessa ei tietenkään ole oikea ajankohta. Nato-jäsenyyttä ja siitä käytävää keskustelua ei pidä perustella Ukrainan tapahtumilla eikä muillakaan yksittäisillä syillä. Vaikka Ukrainan kriisi ei toistaiseksi näytä lientymisen merkkejä, niin nämäkin väkivaltaisuudet loppuvat ennemmin tai myöhemmin.
Suomi ja Ruotsi ovat jo Naton rauhankumppaneita. Pohjoismaista Norja, Tanska ja Islanti ovat Naton jäseniä.
Naton jäsenvaltiot ovat sivistysvaltioita. Naton päätehtävä on turvata sen jäsenten yhteisiä arvoja, joita ovat demokratia, yksilön vapauksien kunnioittaminen, oikeusvaltio ja kiistojen rauhanomainen ratkaisu. Näihin tavoitteisiin päästään jäsenmaiden keskinäisen solidaarisuuden avulla. Nato huolehtii jäsenmaiden turvallisuudesta ja vapaudesta poliittisesti ja viime vaiheessa sotilaallisesti.
Arno Rydman on Verkkouutisten ja Nykypäivän politiikan toimittaja.
