Suomen hallitus yrittää pelastaa Suomea rakennepoliittisella ohjelmalla. Tiukkaa tekee.
Olen seurannut esimerkiksi hallituksen koulutuspolitiikkaa hyvin hämmentyneenä. Koulutus, jos mikä, on pitkänmatkan juoksua. Koulutusjärjestelmässä tehtävät muutokset näkyvät tuloksina työmarkkinoilla parinkymmenen vuoden kuluttua, mutta hallitus tekee koulutuspolitiikkaa pikamatkoina.
Kehittäminen on näkynyt koulutuksessa satojen miljoonien eurojen leikkauksina, jo leikattujen satojen miljoonien päälle. Säästöt näkyvät sitten tulevaisuudessa, korkojen kera.
Hallitus leikkasi 2 000 paikkaa ammattikorkeakouluista. Nyt sama hallitus kaavailee, että sillä on usean vuoden ajan varaa ripotella korkeakouluihin jopa 3 000 lisäpaikkaa vuosittain. Nämä paikat maksaisivat valtiolle useita satoja miljoonia euroja.
Jos tähän todella löytyy rahaa, toivotan paikat lämpimästi tervetulleiksi akavalaisille työvoimapula-aloille: muun muassa erityisopettajista, lastentarhanopettajista, sosiaalityöntekijöistä ja toiminta- ja puheterapeuteista on huutava pula. Siis työvoimaa sinne, missä tarvitaan.
Siltä ei kuitenkaan nyt näytä. Hallitus on lisäämässä aloituspaikkoja hakijamäärien perusteella, eikä työllisyystarpeiden mukaan.
Eduskunta päättää koulutusmääristä jokaisen hallituskauden alussa. Määrien pitäisi perustua siihen lukuun, jota työmarkkinoilla pitkän tähtäimen arvioiden mukaan tarvitaan. Nyt aloituspaikkoja on suunniteltu heiteltäväksi kesken hallituskauden ympäri maan ja kriteerein, joista kukaan ei oikein tiedä.
Samaan aikaan Suomessa on yli 40 000 korkeasti koulutettua työtöntä, joista suuri osa vastavalmistuneita, ja lisää tulee jatkuvasti. Jo tämä kielii siitä, että joko opiskelijamäärissä, opetuksen sisällöissä, työmarkkinoissa tai näissä kaikissa on jotakin pahasti vialla.
Suomi on jo saavuttanut itselleen asettamat tavoitteensa korkeasti koulutettujen määrässä ja jopa ylittänyt ne. Niinpä valokeila on määrien sijaan kohdennettava korkeakouluissa laatuun, osaamiseen ja työllistymiseen. Korkeakoulutus on yhä pääsääntöisesti loistava sijoitus yksilölle ja yhteiskunnalle, mutta koulutuksen osuvuutta ja laatua parantamalla saamme siitä vielä paremman sijoituskohteen.
Suomi laskee paljon korkeakoulutuksen varaan. Sen avulla voimme synnyttää sellaista osaamista, jolla teemme kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua jakovaraa kansantalouteen eli hyvinvointia kansalaisille. Näin ei käy, jos hallitus pahimmillaan panee satoja miljoonia euroja siihen, että korkeakouluista valmistuu tuhansia työttömiä.
Akava ja minä uskomme koulutukseen ja korkeaan osaamiseen. Myös päättäjät, nuoret, korkeakoulujen opettajat ja tutkijat on saatava uskomaan samoihin asioihin. Nykyisenkaltaisella poukkoilevalla koulutuspolitiikalla tätä uskoa ei valeta.
Sture Fjäder on korkeasti koulutettuja työntekijöitä edustavan Akavan puheenjohtaja.
