Suomen pitää olla maa, jossa jokaisella on mahdollisuus löytää työtä ja kantaa vastuu omasta elämästään. Sosiaaliturvan tehtävä on turvata perustarpeet silloin, kun tähän ei ole mahdollisuutta. Ketään ei saa jättää oma onnensa nojaan, mutta jos ihminen on työikäinen ja työkykyinen, hänellä on lähtökohtaisesti velvollisuus huolehtia itsestään ja hankkia itselleen toimeentulo.
Työ on arvo itsessään. Se antaa ihmiselle itsenäisyyttä rakentaa omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Korkea työllisyysaste on kuitenkin tärkeä myös julkisen talouden näkökulmasta. Mahdollisimman suuren osan työikäisistä on oltava töissä, jotta pystymme rahoittamaan kasvavat palvelutarpeet, kun väestömme ikääntyy.
Vuosikymmeniä kestävien työurien sijaan tulevaisuudessa työelämää määrittävät erilaiset pätkä- ja matalapalkkatyöt. Se tulee tarkoittamaan yhä muutospainetta myös suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään, joka on nykyisellään kankea, sekava ja sisältää lukuisia kannustinloukkuja. Järjestelmää on pakko uudistaa suuntaan, joka mahdollistaa esimerkiksi keikkaluontoisten töiden tekemisen yhä useammalle. Työn vastaanottamisen on aina kannatettava. Sosiaaliturvan tehtävä on auttaa ihmisiä jaloilleen, ei hyppyyttää turhanpäiväisesti tai pallotella vaikeuksien kanssa kamppailevia byrokratian rattaissa. Nyt nämä tavoitteet eivät täyty.
Järjestelmä kaipaa remonttia, jotta kannustinloukkuja saadaan purettua, byrokratiaa vähennettyä ja selkeyttä lisättyä. Vastaus ei kuitenkaan ole kansalaispalkka tai muu vastikkeeton perustulo, jota välillä esitetään ihmelääkkeenä sosiaaliturvan monimutkaisuuden karsimiseen. Vastikkeeton kansalaispalkka tai perustulo olisi kallis, kiristäisi työn verotusta ja laskisi sosiaaliturvan tasoa, koska se olisi julkisen talouden reunaehtojen myötä pakko jättää matalaksi.
Kun hahmotellin ”omaa malliani” pari vuotta sitten, päädyin rakentamaan sen kolmen kantavan elementin varaan: negatiivisen tuloveron varaan rakentuva perusturva, elinkustannuslisä ja tuen vastikkeellisuus.
Mallissa asetettaisiin toimeentulominimi, joka on turvattava jokaiselle. Mikäli henkilön tulotaso jää alle kyseisen summan, täydennetään hänen toimeentuloaan yhteiskunnan tuella. Malli on välttämätöntä rakentaa niin, että missään yhtälössä marginaaliveroaste ei nouse yli 100 prosenttiin, eli jokaisen ansaitun euron on tunnuttava elintason nousuna. Elinkustannusten, erityisesti asumisen hinnan, eroon puututtaisiin mallissa elinkustannuslisällä, jolloin kaupunkiseuduilla tulo olisi suurempi.
Sosiaaliturvauudistuksen toteuttaminen on kuitenkin valtavan monimutkainen kokonaisuus. Keskustelua on käyty toistaiseksi lähinnä vastikkeellisuudesta, mutta vähintään yhtä suuri kysymys on, kenelle tukea maksetaan: yksilölle, perheelle, ruokakunnalle vai avoparille? Miten puolison tulot vaikuttavat? Kuinka aiempi varallisuus otetaan huomioon ja miten perhesiteitä tulkitaan yhä moninaisempien perhemallien maailmassa?
On vaarallista ja virheellistä luvata jokin yksi sosiaaliturvamalli, jolla kaikki ongelmat ratkeavat. Sosiaaliturvaa ei myöskään voi eikä kannata uudistaa vain yhden vaalikauden aikana. Pohjatyötä on tehty jo nykyisen kauden aikana, kun on rakennettu valtakunnallinen tulorekisteri. Rekisteri luo aivan uudenlaisia mahdollisuuksia oikea-aikaiseen tuen tarjoamiseen.
Tässä vaiheessa uudistusta meiltä politiikoilta on syytä odottaa ennen kaikkea linjauksia siitä, minkä arvovalintojen varaan malli rakennetaan – ei valmiita patenttiratkaisuja tai hallinnollisia reunaehtoja, jotka vain vaikeuttavat uudistuksen toteuttamista. Omat arvovalintani ovat:
1. Sosiaaliturvamallin tulee olla niin yksinkertainen, että siihen turvautuva ihminen ymmärtää sen toimintalogiikan. Sen tulee nostaa ihmisiä jaloilleen, ei sulkea heitä byrokratian ja viranomaisluukulta toiselle johtavaan pallottelun kierteeseen.
2. Sosiaaliturvan tulee joustaa ihmisten nopeastikin muuttuvan tilanteen mukaan ja mukautua uuteen maailmaan, jossa toimeentulo voi koostua työstä, yrittämisestä, tulonsiirroista tai kaikista kolmesta samaan aikaan.
3. Sosiaaliturvan tulee olla rakennettu niin, että missään yhtälössä marginaaliveroaste ei nouse yli 100 prosenttiin. Jokaisen ansaitun euron on tunnuttava ansaitsijan elintason nousuna.
4. Jos ihminen on työikäinen ja työkykyinen, hänellä on lähtökohtaisesti velvollisuus huolehtia itsestään ja hankkia itselleen toimeentulo. Mallin tulee edellyttää ihmiseltä aktiivisuutta, eli vastiketta tuen saannille.
5. Tuen tulee olla yksilöperusteista ja sen tulee huomioida erot elinkustannuksissa kasvukeskusten ja haja-asutusalueiden välillä.
6. Minimitason turvan tulee aina olla sellainen, että sillä tulee toimeen. Jokaisesta on pidettävä huolta ja jokaiselle on taattava ihmisarvoinen elämä.
