Urheilu, viina ja tupakka ovat aina kuuluneet yhteen

Urheilua ja alkoholia, erityisesti urheilua ja alkoholin mainontaa, on vuosikymmenten mittaan liittänyt yhteen omituisen tiivis side.

Raviurheilu oli Suomessa ensimmäinen nykyaikaisen urheilun tunnusmerkit täyttävä, laajamittaisesti harrastettu kilpailumuoto.

Hevoskilpailuja järjestettiin meillä jo 1850-luvulla, ajanotto tapahtui jo tuolloin sekuntikelloilla ja hevosten juostavat matkat olivat yhtä pitkiä eri paikkakunnilla.

Jaossa oli huomattavia rahapalkintoja, ja lehdissä raportoitiin raveista. Hevosurheilu käytäntöineen juurrutti suomalaisiin modernia urheiluajattelua.

Mutta, mutta… Hevosurheiluun liittyi usein runsas alkoholinkäyttö, mitä raittiusväki paheksui.

Myös uskonnolliset piirit vieroksuivat hevosmiesten elämäntyyliä, johon liittyivät sekä yleisön viinakset että myös ohjastajien ja omistajien kosteat jälkipelit ravien jälkeen.

Kieltolaki tuli voimaan vuonna 1919, mutta tämäkään ei raitistanut urheilua. Esimerkiksi urheiluseurojen kauden päättäjäisissä oli virallisesti tarjolla vain mehua, mutta piti vain osata ottaa oikeasta kannusta.

Huippu-urheilijat matkustivat kilpailumatkoilla paitsi kotimaassa, myös ulkomailla ja olivat tällöin poissa valvovien silmien alta. Esimerkiksi Suomen ja Viron urheilusuhteet olivatkin odottamattoman vilkkaat 1920-luvulla.

Alkoholinkäyttöön liittyneitä häiriöitä urheilujohto on kai aina yrittänyt pitää vain joukkueen tietona. Amsterdamin olympiakisoista 1928 paluumatkalla olleiden juoksija Ville Ritolan ja painija Vilho Pekkalan tappelu laivalla kuitenkin pääsi vuotamaan julkisuuteen.

Urheiluun on kautta aikain liitetty erittäin kova kasvatustavoite: urheilijoiden on haluttu tai toivottu olevan muita kansalaisia nuhteettomampia. Vuonna 1946 Lauri Pihkala yritti syrjäyttää Urho Kekkosen SUL:n puheenjohtajan vaalissa, koska tämän tiedettiin esiintyneen päihtyneenä.

Se ei onnistunut, ja muutenkin alkoholi pysyi kuin liimattuna urheilun kylkeen. Takavuosikymmeninä erittäin suosittujen Salpausselän kisojen ”kansanjuhla” oli viikonloppu, jota lahtelaiset ravintolat osasivat odottaa.

Samoin yleisurheilun Ruotsi-maaottelut Helsingissä ja Finnkampenit Tukholmassa merkitsivät valtavan suosittuja ja kosteita autolauttamatkoja etenkin 1950-luvun puolivälistä 70-luvun lopulle asti. Eritoten suomalaiselle urheiluyleisölle, myös ruotsinsuomalaisille.

Piristeiden käyttö on sekin tainnut liittyä urheiluun jo ennen kuin ne kiellettiin dopingina. Ainakin tähän oli edellytyksiä olemassa.

Sotien aikana monet suomalaiset urheilijat olivat kaukopartiomiehinä, ja tuolloin heille tuli tutuksi Pervitin. Sen esiasteet tunnettiin Manner-Euroopassa jo 30-luvulla.

Ensimmäinen suomalainen maastohiihdon olympiakultamitalisti Veli Saarinen toimi Saksan joukkueen päävalmentajana 30-luvulla ja sittemmin Suomen päävalmentajana. Puolustusvoimien urheiluorganisaation kehittäjänä hän toimi toisen maailmansodan aikana.

Ehdottoman raittiuden ihanteeseen kuului myös savuttomuus. Mutta urheilun ja tupakan kanssa kävi vähän niin kuin urheilun ja alkoholinkin.

Työväen Urheiluliitto TUL kehotti 1920-luvun alussa ”sellaisia urheilijoita ja urheilun suosijoita, jotka eivät vielä ole voineet tupakoitsemispaheestaan luopua, suosimaan Arena-tupakkaa”. Jokainen myyty savuke myös tuotti pienen rahallisen osuuden liitolle.

Suomen Valtakunnan Urheiluliitto SVUL sai saman verran tuloa Hannes-savukkeiden myynnistä. Tupakansavu on sittemmin hälventynyt, mutta tilalle on tullut nuuskamälli huuleen.

Jouko Kokkonen: Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Suomen Urheilumuseosäätiön tutkimuksia n:o 3. 2015. 453 sivua. Kustantajan hinta 39 euroa.

Kommentit