- Että hän ymmärtäisi olevansa juuri se timantti, josta minun tehtäväni on hioa se Afrikan tähti.

Maarit Korhonen: Tämä on asia, josta koulukeskustelussa vaietaan

Koulu ymmärtää vain tietynlaisia oppijoita.

– Tässä lomakkeessa kysytään mielipidettänne lapsenne vahvuuksista. Mitäs niitä teidän mielestänne on? kysyn oppilaan ja huoltajien yhteisessä tapaamisessa.

Seuraa hiljaisuus. Kiduttavien 30 sekunnin jälkeen avaan kysymystä:

– Siis mitä hyviä puolia lapsessanne on? Vaikka oma-aloitteinen, reipas, iloinen?

Vanhemmat katsovat toisiaan. Hiljaisuus jatkuu. Lapsi avaa pulpetin kannen ja yrittää kadota sinne.

– No, koulussa hän ainakin on positiivinen ja hauska, koetan pelastaa katastrofia.

– Ai positiivinen? Ei kotona kyllä ole.

– Ja koulu sujuu tosi hyvin. Se laskeminen alkaa jo näyttää ihan hyvältä, jatkan.

– Kauheasti on silti virheitä, sanoo äiti.

– Kaikilla on tässä vaiheessa, totean.

– Jos yrittäisit vähän enemmän niin kuin isoveli, niin miten hyvä olisitkaan, kommentoi isä.

– Lapset ovat erilaisia, sanon ja tajuan, että tämä palaveri on kaikkea muuta kuin mitä sen piti olla.

– Ja harrastuksia on kivasti, jääkiekko vissiin se tärkein?

– Joo, mutta mä valmennan sitä joukkuetta ja kyllä mä näen siellä kentällä, että ei pysty, ei pysty, isä pudistaa päätään.

Lapsi on alkanut itkeä eikä kumpikaan vanhemmista reagoi siihen.

Lopulta kysyn, vaikka tiedän syyn:

– Mikä sua itkettää noin paljon?

– No ku isoveli on niin paljon parempi ja mä en ole mitään.

Positiivinen pedagogia on ollut voimakkaimpia muutoksen aiheuttajia työssäni. Kun saan uuden luokan, saan myös kommentteja oppilaista edellisiltä opettajilta. Useimmiten hyviä kommentteja mutta joskus myös julmia: epätoivoinen, tyhmä, outo. Silti jokaisen kohdalla toimii sama sääntö: ohjaa ja ojenna mutta myös kehu. Siihen menee muutama kuukausi, ennen kuin lapsi alkaa reagoida: ei provosoi enää, ei ole uhmakas. Alkaa kesyyntyä, luottaa ja onnistua. Jos satun olemaan hänen maailmankaikkeutensa ainoa kannustaja, en voi taata onnistumista. Jos tukenani on kotiväki, onnistun. Jos lapsi tulee minulle jo valmiiksi vahvalla itsetunnolla, voin vain nauttia tasapainoisen lapsen seurasta.

Mikä potentiaali tässä kansakunnassa olisikaan, jos lapset tietäisivät olevansa riittävän hyviä juuri sellaisina kuin ovat juuri sillä hetkellä.

Myös koulu osaa lyödä lyttyyn. Opettajat eivät jaksa tai osaa nähdä tyhmän, oudon ja epätoivoisen taakse. Annetaan huonoja numeroita yhdeksän vuotta ottamatta koskaan selville, miksei lapsi opi. Tämä on yksi suurimpia tragedioita maassamme. Emme vieläkään näe, että koulu ymmärtää vain tietynlaisia oppijoita, loput heitetään hukkaan. Talousihmiset puhuvat taantumasta, alijäämäbudjeteista, negatiivisista koroista ja konkursseista ja pelottelevat maan ajautumisesta lamaan. Mutta sama tapahtuu ihmisessä, jos ei ole tukea, rakkautta ja ymmärrystä: alisuoriutuja, negatiivinen minäkuva ja syrjäytyminen, henkinen konkurssi.

Kummalla on kauaskantoisemmat vaikutukset?

Koulua on helppo kritisoida mutta kukaan ei uskalla puhua tabusta: äidin ja isän kasvatuksesta, kodin vastuusta.

On ahdistavaa ja äärimmäisen surullista joutua opettajana puolustamaan oppilasta tämän vanhemmille. Koetan katseellani kertoa lapselle, että älä välitä ja tulevina kuukausina kannustaa ja kehua senkin edestä. Että hän ymmärtäisi olevansa juuri se timantti, josta minun tehtäväni on hioa se Afrikan tähti.

Maarit Korhonen

Maarit Korhonen

Luokanopettaja

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt