Aina kun aktivisti pui nyrkkiään ja tuomitsee länsimainen sivistyksen sorroksi, riistoksi ja rasismiksi, otan sormet avukseni ja luettelen viisi komeinta saavutustamme: (1) yksilön vapaus, (2) liberaali demokratia, (3) oikeusvaltioperiaate, (4) ihmisoikeudet sekä (5) hyvyyden, kauneuden ja totuuden itseisarvot.
Ilman läntistä sivistystä maailma olisi yksinvaltiaiden, oligarkkien ja orjuuttajien temmellyskenttä. Vapaus, tasa-arvo ja lähimmäisenrakkaus tulevat juutalais-kristillisestä kulttuuripiiristä. Jos vaikka puolet Afrikan ja Aasian maista omaksuisi länsimaisen järjen oikeudenmukaiset standardit, se olisi valtava loikkaus ihmiskunnalle.
Mutta kun tulen luetteloni viidenteen kohtaan, minun on pakko nielaista. 1960-luvulta alkanut ja postmodernissa käänteessä voimistunut arvojen kumous on katkonut kasvua ja järsinyt juuria. Kauneuden ja totuuden itseisarvot mainitessani takeltelen uskoni menettäen. Mihin vielä päädymmekään, jos nyt taidelaitoksissa ja yliopistoissa mylläävä woke saavuttaa tavoitteensa?
On monta tapaa kumota itseisarvot, mutta lopputulos on aina sama: Valta täyttää tyhjiön ja siitä tulee uusi ylivoima-arvo. Lyhyesti sanoen, taide ja tiede muuttuvat politiikaksi.
Uusi yliopistolaki tukee tieteen politisointia
Suomessa kehitys on mennyt huonoon suuntaan uuden yliopistolain (2010) jälkeen. Laissa vapaan tutkimuksen ja opetuksen rinnalle nostettiin kolmas tehtävä ja tavoite: Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa.
Mielestäni tämä tehtävä on suorassa ristiriidassa perustuslain turvaaman tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauden kanssa. Jos yliopistoissa harjoitettavan tutkimuksen tarkoituksena on tavoitella totuuden itseisarvoa vapaasti, niin kuinka kummassa yliopisto tätä toimea harjoittaessaan voisi samalla pyrkiä vuorovaikutukseen muun yhteiskunnan kanssa?
Jokainen uutta tietoa tuottanut tieteentekijä tietää, että totuuden tavoittelu on ankaraa ja itsenäistä työtä, jossa ei voi eikä pidä kuunnella muita tavoitteita. Tutkimusetiikan puitteissa neutraalin totuuden tavoittelu edellyttää arvovapaata asennetta. Tiedeyliopiston kova ydin on siis niissä tieteissä, jotka ovat omistautuneet selvittämään, mitä ja miten on, ei niissä, jotka pyrkivät sanomaan, mitä ja miten tulisi olla.
Laki ja sen mukainen tiedepolitiikka rahoituspäätöksineen on kuitenkin kova ohjain. Kymmenessä vuodessa on päädytty tilanteeseen, jossa voi tutkijoidenkin parissa joutua vähemmistöön, jos esittää että tieteellinen tutkimus on neutraalin totuuden tavoittelua ilman muita intressejä. Vielä 1990-luvulla oma ihanteeni, sivistysyliopiston ja tiedeyliopiston yhdistelmä, oli kuta kuinkin vaivatta puolustettava kanta akateemisten tutkijoiden ja opettajien keskuudessa. Nyt sen rinnalle ja tilallekin on tullut jonkinlainen ideapajan, ajatushautomon ja kansanopiston käenpoika, joka ei arkaile jyhkeää olemustaan.
Kaikki aatesuunnan haluavat alistaa vapaan yliopiston
Uuden yliopistolain mahdollistama poliittinen ohjaus rahoitus- ja organisaatiouudistuksineen tuottaa tulosta. Yliopiston pesässä käki kukkuu innovaatioita, yhteiskehittämistä, maailman ongelmien ratkaisemista ja poliittisesti korrektia kansan kosiskelua.
Aikalaisvirtaukset etenevät usein ikään kuin itsestään, vailla selkeää johtoa. Pahoin pelkään, että totuuden itseisarvoa palveleva yliopisto on muuttumassa hyvinvointivaltion ja talouselämän tutkimus-, kehitys- ja opetuslaitokseksi, koska sitä haluavat niin sosialistit, nationalistit, ekologistit kuin talousliberalistit.
Sivistys- ja tiedeyliopiston alasajoa edistävistä voimista voidaan erottaa vasemmistolainen suuntaus, joka on valmis politisoimaan tieteen maailman ongelmien ratkaisemiseksi, ja oikeistolainen suuntaus, joka on valmis alistamaan tieteen taloudelliselle ja teknologiselle hyödylle. Niitä yhdistää jonkinlainen hyvinvointi- ja onnellisuususko korkeimman hyvän määrittäjänä, jolloin totuuden itseisarvo häviää näköpiiristä. Kumpikin on vaaraksi neutraalia totuutta tavoittelevassa yliopistossa. Nationalistinen suuntaus haluaisi kai sitoa tieteen palvelemaan kansallista etua, mutta kansallismielisyys ei ole Suomessa älyllisesti kovin aktiivinen, vaikka jotkut tutkijat mielellään luopuvatkin kriittisestä asenteestaan vahvistaakseen ”Suomi on maailman paras” -tyyppistä näennäistietoa.
Presidentti kutsui kansan tekemään tiedettä Helsingin yliopistoon
Kasvot vasemmistolaisen suuntauksen käenpojalle antaa Helsingin yliopiston hallituksen puheenjohtaja Tarja Halonen. Yhdessä kahden tutkijan kanssa hän julkaisi äskettäin mielipidekirjoituksen kestävyystieteestä, jota he kuvailevat eräänlaiseksi koko kansan tieteeksi:
Kestävyystiede ”on ongelma- ja ilmiölähtöinen, tieteidenvälinen ja ratkaisuhakuinen tutkimuskokonaisuus. Kestävyystieteen lähtökohtana on yhteiskunnan ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen ymmärtäminen kokonaisvaltaisesta, systeemisestä tutkimusnäkökulmasta.” ”Kestävyystieteellinen tutkimus kutsuukin tiedon tuottamiseen ja ratkaisujen etsimiseen mukaan paitsi eri alojen tutkijoita myös kansalaisia, kansalaisjärjestöjä, päätöksentekijöitä, eri alojen asiantuntijoita ja käytännön toimijoita sekä taiteen ja luovan alan toimijoita.”
Erityisesti mainitaan nuoret, ja odotan jo jännityksellä, milloin päästään lapsiin saakka. Entäs tosi älykkäät opaskoirat, niillähän voisi olla hyviä tieteellisiä ideoita.
Vakavasti sanoen, tieteellistä tietoa voidaan tuottaa vain tieteellisin menetelmin, jotka opitaan ja joihin harjaannutaan pitkällisten akateemisten opintojen, hierarkkisten tutkintojen, ohjattujen opinnäytteiden ja vertaisarvioitujen tutkimusten kautta. Niillekin, joiden kyvyt riittävät, tutkijaksi pätevöitymiseen kuluu helposti kymmenen vuotta.
Tarja Halonen on oikeustieteiden kandidaatti. Minimivaatimus tiedeyhteisön jäsenyyteen on tohtorin tutkinto. Onko Helsingin yliopisto siis antanut entiselle presidentille erivapauden puhua tieteenalan edustajana ilman tutkijankoulutusta?
Joka tapauksessa, on ennen kuulumatonta tieteen halventamista, että Helsingin yliopisto kutsuu kansalaisia mukaan tieteellisen tiedon tuottamiseen. Kenelle tahansa tieteentekijälle on selvää, että tavalliset kansalaiset voivat olla vain tutkimuksen kohteita, eivät sen tekijöitä.
Tarja Halosen kestävyystieteellistä ulostuloa voi kuitenkin kiittää aikeiden peittelemättömyydestä. Tässä meillä on täydellinen esimerkki siitä, kuinka valta ja poliittinen ohjaus täyttävät arvotyhjiön, joka muodostuu totuuden itseisarvon haihtuessa savuna ilmaan. Näin juuri tiede muuttuu poliittisten missioiden toteuttajaksi. Suomalaisen keskitetyn kollektivismin tyyliin sopii, että tiede politisoidaan arkailematta entisen tasavallan presidentin johdolla – tältä osin idän despoottinen varjo yhä lankeaa yllemme.
Yliopistolaki tulisi avata ja korjata
Merkille pantavaa on, että Halosen ja kumppaneiden kirjoituksessa YK:n kestävän kehityksen agenda mainitaan ikään kuin itsestään selvänä lähtökohtana yliopistolliselle tieteen harjoitukselle. Nyt kaikki tutkijat ja kansalaiset joukolla hienoja missioita toteuttamaan! Näin avoin tieteen poliittinen ohjaus olisi tietysti mahdotonta, ellei meillä olisi uutta yliopistolakia, jossa kolmanneksi tehtäväksi määritellään ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” (2 §)
Mielestäni tämä kohta tulisikin poistaa yliopistolaista. Perusteeksi sopivat ainakin
(1) perustuslain (16 §) turvaama tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus, jota kolmas tehtävä uhkaa,
(2) arvovapaan tieteellisen tutkimuksen korkean tason turvaaminen ja
(3) poliittisesti neutraalin akateemisen totuusinstituution itsenäisyyden turvaaminen.
Jos ja kun yhteiskunnassa on tarvetta vuorovaikutukseen tieteenharjoituksen kanssa, tämä on mahdollista järjestää erilaisissa tutkimuslaitoksissa, ei yliopistoissa. Ja näinhän meillä on jo toimittu niissä kahdessatoista valtion tutkimuslaitoksessa, joissa tehdään korkeatasoisia tutkimuksia yhteistyössä asiakkaiden kanssa, julkisin ja yksityisin varoin. Miksi ihmeessä yliopistot pitäisi alistaa samaan asemaan? Eikö meillä muka ole poliittista tahtoa ja taloudellista varaa mahdollisimman itsenäisen ja vapaan totuusinstituution ylläpitämiseen?
Jos Suomessa yhä on sivistysporvaristoa, sen tulisi ensimmäisenä olla suojaamassa neutraalin totuuden itseisarvoa tavoittelevan tiedeyhteisön itsenäisyyttä. Nyt kysymys kuuluukin, voivatko sivistysporvariston ja vasemmistoälymystön kantavat voimat löytää toisensa länsimaisen sivistyksen keskeisimmän totuusinstituution arvon ja itsenäisyyden turvaamiseksi.
Reilut kymmenen vuotta sitten Vanhasen II hallitus uudisti yliopistolain – ja samat puolueet (keskusta, kokoomus, RKP, vihreät) voisivat yhteistahdollaan olla aloitteellisia myös sen korjaamisessa. Kuvittelen, että sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto älymystöineen lähtisivät helposti mukaan.
Nykyään vastakkainasettelu on päivän sana, mutta nähdäkseni tässä poikkeuksellisessa asiassa yhteisymmärrys ja poliittinen tahto yli puoluerajojen on mahdollista saavuttaa pelkästään kriittisen järjen päätelmiä seuraten. Se olisi suomalaisen sivistysyhteiskunnan yleinen etu.
