Kaikilla heillä, jotka sotapropagandan tekoon kutsuttiin, ei ollut sotilaskoulutusta takanaan. Heitä arvostettiin siviilielämässä hankkimiensa saavutusten ansiosta. Jotkut heistä esiintyvät vanhoissa valokuvissa sotilasasussa, muutama asettui palvelukseen nostomiehenä.
Propagandistilta vaadittavia näyttöjä heillä oli tietojen ja taitojen puolesta. Vasta myöhemmät vuosikymmenet tulivat todistamaan, että heihin Suomi oli luottava vielä sodassa koetun häviönkin jälkeen.
Historian tutkija, entisen päätoimittaja (Turun Sanomat, Helsingin Sanomat) Keijo K. Kulhan kymmenikkö vaikuttaa tämänkin hetken silmissä pätevältä: Eino Jutikkala, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, Lauri Posti, Tauno Nurmela, Kustaa Vilkuna, Heikki Waris, Martti Haavio ja Matti Kuusi olivat jo jatkosodan alkaessa lupaavia kansakunnan lahjakkuuksia.
Heidän kokoamisensa palvelukseen perustui jo vuonna 1938 eversti Lauri Leanderin huomioon, että sodankäynti edellytti maan älymystön hyödyntämistä. Yli 600 henkeä oli mukana vaikuttamassa kansalaisten mielialoihin, joita ohjailtiin tiedotuksen, sensuurin sekä tutkimuksin.
Äkkiväärä epäuskottava toitottaminen koettiin varsin aikaisessa vaiheessa turhaksi ja jopa haitalliseksi, oli jaettava tietoa, jo pelkästään huhujen torjumiseksi.
Yksi syvällisimmin mielialojen muokkaamisesta myöhemmin kertoneisiin lukeutui akateemikko Eino Jutikkala. Hänen jo sodan alkuvaiheilla muotoilemansa tiedotuksen henkeä määrittelevät raamit kertovat, että objektiivisuus oli sisällön kulmakivi. Hänen mielestään vaaraksi koetun synkeyden uhalla ei saanut mennä ”objektiivisuuden nollapisteen” yläpuolelle. Luottamus oli saavutettava rehellisyydellä.
Kun uho laantuu, tilalle hiipii epävarmuus
Sodan edistyessä yhä enenevässä määrin alkoi osoittautua, ettei ”kesäsodaksi” nimitetty jatkosota sujunutkaan kuten piti. Jutikkalan mukaan Valtion Tiedotuslaitoksen informaatiossa ei menetelty sodan alkuvuonna hänen esittämiensä suuntalinjojen mukaisesti ”jolloin koko maailma erehtyi”. Tällä hän tarkoitti yleisesti vallinnutta alku-uskoa Saksan sotatoimien menestymiseen.
Tosiasiat, tunnelma ja tiedottamisen sävy alkoivat elää kylmien faktojen muuttuessa. Silti Jutikkala itsekin kuvaili kahden eri maailman – idän ja lännen – eroavuuksia, vaikkapa Neuvostoliiton hävittämästä 12 miljoonasta omasta kansalaisestaan. Myös Mika Waltari kuvaili itäisen naapurimme kasvatusoloja, jotka sodassa häviö toisivat meillekin.
Propagandistit suolsivat niin omille kansalaisillemme kuin ulkomaidenkin käyttöön kosolti materiaalia. Osaa uskottiin, osaan ei – olimmehan Saksan kanssa hyökkääjiä.
Brittiläistä sarkasmia kuvastelevat Adolf Hitlerin vuoden 1940 puheista aina vuoteen 1943 poimitut repliikit. Aluksi ”Olemme voittaneet”, vuotta myöhemmin sävy oli jo miedompi ”Tulemme voittamaan”, kun sitten Stalingradin tappion myötä julistus oli tullut raivokkaammaksi mutta paljon kertovaksi: ”Meidän täytyy voittaa”.
Kituuttaen kohti rauhaa
Propagandan sävyt pehmenivät sitä mukaa, kun Suomi yritti luikerrella irti Saksan kuristusotteesta. Tehtävä ei ollut helppo, koska vihollisena oli Josif Stalinin tyrannivaltio, siitä huolimatta että keisarinna Elisabet oli jo Turun rauhan 1743 aikoina julistanut, ettei Venäjä halua ”jalan leveyttä” vierasta maata. Samaa valhetta Stalinin Neuvostoliitto kertoili 200 vuotta myöhemmin.
Propagandistien oli pidettävä suu supussa sodan lopun lähestyessä. Kesän 1944 suurhyökkäyksen laantuessa armeijamme saavutti huomattavia torjuntavoittoja Ilomantsissa ja jarrutteli vihollisen etenemistä Kannaksella, silti uho ei ollut enää valttia. Eino Jutikkala tyynnytteli aselevon jo synnyttyä kansalaisia uusiin ajatuksen asetelmiin:
”Eilispäivän vihollinen ei kädenkäänteessä voi muuttua tämän päivän ystäväksi. Niin taipuisaa ja joustavaa kansaa me suomalaiset emme ole, että vakaumuksen tarkistaminen kävisi meiltä yhtä helposti kuin paidan vaihto”.
Kaikesta huolimatta propagandistit selvisivät
Sotaa käyvän kansan asenteita muovannut tiedottajien ja tutkijoiden joukko muuntui uuteen maailman aikaan. Tutkijat palasivat siviiliammatteihinsa, kirjoittajat vaihtoivat aiheita, ja julkista sanaa alkoivat säännellä muut tosiasioiden sanelemat tekijät. J. K. Paasikiven presidenttiyden kaudella sodassa palvelleet asettautuivat ihmeen sutjakasti maan sivistyksen kärkipaikoille.
Vuonna 1947 perustetusta Suomen Akatemiasta tuli näkyvä ponnahduslauta kymmenelle sota-ajan propagandistille, viidelle akateemikon paikan ja viidelle arvonimen myötä. Keijo K. Kulhan kirja on näiden kymmenen priimusmiehen tarina ja joukkoelämänkerta, vaikka unohtaa ei tulisi suurta joukkoa muita sota-ajan tiedotustyössä mukana olleita.
Toivo Pekkanen ja Mika Waltari palasivat menestyskirjailijoiksi. Jälkimmäinen julkaisi jo heti 1945 Sinuhe egyptiläisen kirjoittaakseen kahden vuosikymmenen aikana suuren joukon historiallisia romaaneja kaikesta muusta tuotannosta puhumattakaan. Häviöstään huolimatta Suomi kunnioitti heitä kaikkia, joista osa jatkoi arvovaltaisissa asemissa vielä Urho Kekkosenkin valtakaudella.
Pian Kekkosen oli kuitenkin alettava ystävyyden ja alistuksen politiikkansa todistelu. Vanhoihin luovan työn sotajermuihin kannatti tehdä pesäeroa, ja niinpä UKK hankki kuntoisuuspisteitä niin vasemmalta kuin idästäkin lakkauttamalla Akatemian ja perustamalla uuden vastaavan noudattamaan kylmän sodan aikaista ilmastomuutosta. Yksi valikoitui ystävänä kuitenkin muiden joukosta ja heidän yläpuolelleen: Kustaa Vilkuna, joka osasi haistaa uudet aatteet ja vaatteet muita viekkaammin.
Keijo K. Kulha: Sotapropagandan valiojoukko 1941-1944. Minerva 2021.
