Monipuoluedemokratian hieman huvittaviin piirteisiin kuuluu, että hallitukseen nousseet puolueet pääsevät toteuttamaan politiikkaa, jota ne oppositiossa ollessaan ovat vastustaneet. Myös päinvastaiseen suuntaan siirtyneet kääntävät rintamasuuntansa arvostellen likipitäen kaikkea näkemäänsä, myös aiemmin kannattamiaan pyrkimyksiä.
Vaikka takinkäännöt tuntuvat noloilta ja joutuvat pilkan kohteeksi, niihin on luonnollinen syy, joka ehkä ansaitsisi jonkin verran ymmärrystä osakseen.
Kun Suomessa laaditaan enemmistöhallituksen ohjelmaa, se on kompromissi useamman puolueen tavoitteista. Nykyisen viiden puolueen hallituksen vahvimpien osapuolten kannatus liikkuu 15 prosentin tuntumassa, jolloin ymmärrettävästi mikään ryhmä ei pääse sanelemaan hallituksen linjaa. Lisäksi poliittinen etäisyys keskustan ja rkp:n porvarilliselta reunalta vihreiden ja vasemmiston vasempaan laitaan on suuri. Yksittäisten ministerien kautta kuuluva hallituksen ääni on väkisinkin epäsointuinen kakofonia.
Suomen tasavallan 75. hallitus tulee itsenäisyyspäivänä puolen vuoden ikään. Tarjoaisiko tämä hallitukselle oivallisen hetken lakata vastaamasta kaikkiin sille esitettäviin kysymyksiin vetoamalla edellisen hallituksen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin? Ruorivuoro ja vastuu on nyt teillä.
Oppositiopuolue on kompromisseista vapaa. Se voi kannattaa tai vastustaa asioita ohjelmiensa mukaisesti tai vaikka vain suosiota tavoitellen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että oppositiossa olisi automaattisesti oltava joka asiasta eri mieltä hallituksen kanssa. Rakkikoiramainen räksyttäminen ja vaihtoehdoton syypäiden osoittelu saattaa kerätä gallup-suosiota ja some-peukutuksia mutta myös syödä uskottavuutta.
Äskettäin kuollut toimittaja-kirjailija Leif Salmén muistetaan erityisesti 1980-luvulta sirpinterävänä poliittisena toimittajana, joka julkesi väittää vastaan haastateltavilleen. Myös tämän kirjoittaja on joskus joutunut hänen peukaloruuviinsa. Noilta ajoilta jäi mieleen Salménin ilmaisema halu panna poliitikot sitä tiukemmalle mitä suuremman vallan käyttäjiä he ovat.
Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei todellakaan ollut tuolloin. Urho Kekkosen pitkän valtakauden perintönä suuri osa tiedonvälityksestä toimi hallituksen tukena oppositiota vastaan. Silloin ei monikaan julistautunut vallan vahtikoiraksi vaan pikemminkin käyttäytyi puudelin tavoin. Jos joku muuta yritti, ylimmät vallankäyttäjät, presidentti ja pääministeri etunenässä, tylyttivät ”sopuleita” ja ”infokratiaa” mennen tullen.
Kun ilmapiiri 1990-luvulla raikastui Suomessakin, yksikään poliittisen vallan haltija ei enää ollut suojassa kritiikiltä. Asiaintila tuntui hyvältä, ja sen uskottiin kestävän. Hallitus toisensa jälkeen sai tuntea olevansa julkisen silmälläpidon alaisena.
Mutta onko 1980-luvun kaikuja kuultavissa tänäänkin? Median lemmikkejä siirtyi kesän kynnyksellä oppositiosta hallitukseen. Saamme taas eteemme ministerihaastatteluja, joissa terävä kynä on tylsistynyt pullasudiksi.
Nykyinen pääministeri ei ole noihin suosikkeihin koskaan kuulunut, ja senkin huomaa.
