X
SULJE MAINOS
Pyöveli Turun linnassa. LEHTIKUVA/RONI LEHTI

Rahvas pääsi hengestään kirveellä, säätyläiset miekalla

Suomessa kuoleman historiaa on tutkittu melko vähän, mutta tällä vuosikymmenellä tilanne on muuttunut.

FT Ilona Pajari, FT Jussi Jalonen, FT Riikka Miettinen ja FT Kirsi Kanerva ovat toimittaneet teoksen suomalaisesta kuolemasta. Mukana on 14 tutkijan kirjoituksia liittyen suomalaiseen kuolemaan, aikajänne on rautakaudesta nykyaikaan. Tavoitteena on selventää ja tarkentaa suomalaisen kuoleman historiaan liittyviä käsityksiä.

Suomalaiseen kuolemaan liittyvät vahvasti sairaalat. Noin 1900-luvun alkuun saakka sairaaloissa kuolivat lähinnä kaupunkien köyhät ja tartuntatauteihin sairastuneet, maaseudulla ei sairaaloita ollut. Sairaalalaitoksen kehittyminen nykyiseen muotoonsa johti siihen, että sairaalakuolemasta tuli kaikkien yhteiskuntaluokkien ja asuinseutujen ilmiö.

Ruumisarkku ilmentää hyvin yhteiskunnan muuttumista. Arkut alkoivat yleistyä Suomessa keskiajan lopulla ja 1600-luvulla ne olivat jo yleisiä. Pitkään arkkuja tekivät puusepät, mutta 1870-luvulta lähtien Suomeenkin alkoi syntyi hautaustoimistoja. Aluksi nekin keskittyivät vain arkkujen tekoon, mutta vähitellen palveluntarjonta laajeni merkittävästi.

Hautaustoimistoja on ajoittain syytetty kuolemalla rahastuksesta, mutta toimistojen palveluilla on kysyntää ja tarvettakin ajatellen esimerkiksi pelkästään vainajan siirtämistä sairaalan kylmiöstä siunauskappeliin.

Tuhkaus

Tuhkaus hautaustapana alkoi herättää kiinnostusta 1800-luvun puolivälissä myös Suomessa, mutta kirkon ja myös viranomaisten vastustus oli suurta. Tuhkausta pidettiin pakanallisena ja toisaalta myös ruumiin nopeaa hävittämistä epäilyttävänä.

Kuten monissa muissakin asioissa, niin tuhkauskin keskittyi aluksi vain pääkaupunkiseudulle ja Helsingissä vuonna 1926 käyttöön otettu krematorio oli pitkään maan ainoa.

Sotavuosien jälkeen asenteet alkoivat muuttua ja krematorioita perustettiin muuallekin Suomeen, lähinnä kaupunkeihin. Tuhkauksella oli vielä 1980-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan vasemmistolainen leima, taustalla näkyivät vielä ristiriidat kirkon ja tuhkauksen kannattajien välillä.

Itsemurhat

Uskonpuhdistuksen jälkeenkin luterilainen kirkko jatkoi katolisia perinteitä itsemurhaajien osalta. Heitä ei saanut haudata kirkkomaahan. Se oli hyvin konkreettinen ele, jossa vainaja sielu ja ruumis erotettiin kristikunnan jäsenyydestä. Toisaalta mielisairaita ei kaikissa tapauksissa pidetty vastuullisena teoistaan ja heidän mahdollisuuksistaan pelastukseen esiintyi eri mielipiteitä.

1800-luvulta lähtien itsemurhien määrä Suomessa alkoi kasvaa. Ilmiö kiihtyi ja 1930-luvulla Suomi nousi Pohjoismaiden kärkeen itsemurhakuolleisuudessa. Korkea itsemurhakuolleisuus loi käsityksen itsemurhasta suomalaiseen kulttuuriin kuuluvasta ominaispiirteestä.

Seuraava kasvuvaihe alkoi 1950-luvulta ja 1970-luvulla itsemurhien ehkäisytoimiin ryhdyttiin voimakkaasti panostamaan. Vuosina 1986–1996 toteutettiin valtakunnallinen itsemurhien ehkäisyprojekti, jonka ansiosta Suomea pidettiin itsemurhien ehkäisyn mallimaana. Tosin on epävarmaa, johtuiko itsemurhien väheneminen juuri tuosta projektista vai oliko kyse muista kulttuurisista muutoksista.

Kuolemantuomiot

Kuolemanrangaistuksia pantiin Ruotsin valtakunnassa suhteellisesti harvemmin toimeen kuin Länsi-Euroopassa ja Suomen puolella käytäntö oli vielä lievempää. Teloituksia tapahtui silti, eniten 1600-luvulla.

Ruotsin vuoden 1734 rikoslaissa nimettiin kaikkiaan 68 kuolemalla rangaistavaa rikosta. Esimerkiksi vuosina 1750–1780 teloitettiin kaikkiaan 233 henkilöä ja heistä naisia oli 103.

Suurta lukua selittää lapsenmurhatuomiot. Langettavaan tuomioon riitti, mikäli nainen oli ollut muussa kuin aviollisessa sukupuolisuhteessa ja salannut siitä seuranneen raskautensa sekä synnyttänyt yksin sillä seurauksella, että lapsi oli menehtynyt.

Monesti kyse oli nuorista, tietämättömistä piioista, jotka olivat usein hyväksikäytön uhreja. Rikosoikeudellinen vastuu alkoi 15-vuotiaana ja myös tämän ikäisiä tyttöjä joutui mestauskirveen alle.

Siviileille oli varattu vain kaksi surmaamistapaa, mestaus tai hirttäminen. Käytännössä mestaus oli ensisijainen rangaistus. Säätyläisten mestaus pantiin toimeen miekalla, mikä katsottiin kunniakkaammaksi tavaksi kuolla. Tässä asiassa rahvaaseen kuuluva oli kerrankin paremmassa asemassa. Pyövelille miekka oli vaikea käsitellä ja kohteelle siten hyvin riskialtis. Rahvaalle tarkoitettu leveäteräinen piilukirves oli huomattavasti armeliaampi tapa, ikään kuin kerrasta poikki -tilanne.

Teloituksiin liittyi paljon uskomuksia. Erityisesti nuorten ja terveiden mestattujen vereen uskottiin jääneen elinvoimaa. Siksi mestauslavojen ympärillä oli paljon sairaita, jotka toivoivat saavansa edes pisaran verta, jota suihkusi kaulavaltimosta. Lämpimänä nautitun ihmisveren uskottiin parantavan muun muassa epilepsian.

Tähän liittyi tapaus Ahvenanmaalta vuodelta 1822. Tuolloin mestattiin viimeinen Suomessa rauhan aikana teloitettu nainen Gustava Johansdotter. Tuomion perusteena oli kolmen aviottoman lapsen surmaaminen muutaman päivän ikäisenä. Pyövelin iskun jälkeen teloituslavalle juoksi epilepsiaan sairastunut henkilö muki kädessään, mutta hänet poistettiin nopeasti paikalta.

Suomalaisen kuoleman historia. Toimittaneet Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, Kirsi Kanerva. Gaudeamus Oy. 415 sivua.

JARKKO KEMPPI

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt